Entä jos elämä onkin tässä ja nyt?

Tahdon kirjoittaa jotakin hyvää ja kaunista. Sellaista, mikä saa muut ihmiset hymyilemään. Ajattelemaan, että elämässä on sittenkin järkeä. Kaunista ja hyvää. Sellaista sen pitäisi olla. Sellaista kaiken pitäisi olla. Kuin satuja, joita luetaan lapsille. Ilman ahdistusta ja pelkoa. Pelkkää auringon valossa leijailevien perhosten siipien värinää ja kukkakedon tuoksua. Sellaista sen pitäisi olla. Yksisarvisia ja saippuakuplia. Mansikoita ja vaahtokarkkeja. Vaaleanpunaista hötöä. 

Roskaa, jota kukaan oikeasti itseään kunnioittava, vähääkään kriittinen ihminen ei pystyisi lukemaan tuntematta hienoista kuvotusta mahanpohjassaan. Sitten kaikki oksentaisivat kirjavia sateenkaaria ja menninkäisiä. Joku huutaisi: "Ei jumalauta mitä paskaa! Kuka nyt tällaista haluaisi lukea, saati sitten kirjoittaa?"

Makeaa mahan täydeltä. Niin että kuvottaa. Mutta silti se lohduttaisi täällä maailman kirpeissä tuulissa kieppuvia onnettomia ihmisiä. Antaisi jotakin mistä unelmoida ja mistä haaveilla.

Mutta haaveitahan ne vain ovat, sillä täällä on vaikea kirjoittaa mitään kaunista.

Se syksy oli erilainen.

Taivas pysyi itsepintaisesti hailakan sinisenä, vaikka lehdissä mainostettiin jo ensilumien tuloa. Aurinko poltti bussin ikkunoidenkin läpi ja hiki virtasi syysvaatteilla varustautuneiden ihmisten nenänpieliä pitkin. Puiden lehdet ja ruoho olivat onnistuneet yhä säilyttämään vihreän kesäturkkinsa ja ötökät olivat heränneet uudestaan eloon. Mutta ennenkaikkea se syksy oli erilainen, sillä Tyttö oli onnellinen.

Hän ei enää tarvinnut aurinkolaseja tai korviavihlovaa musiikkia rakentaakseen ympärilleen ohutta suojakalvoa muista. Hän ei enää piilotellut asunnossaan sälekaihtimet alhaalla, vaan antoi auringon säteiden ryöpytä elämäänsä ja itseensä. Aamu-usva  pehmitti korkojen kopinan tasaiseksi rytmiksi hänen tasapainotellessa kadunreunoja pitkin, eikä Tyttö enää taistellut syksyn riepottelemien vastatuulien kanssa: hän soljui sulavasti eteenpäin. Maailma oli hänessä ja hän oli maailmassa.

Iltaisin Poika suukotti Tytön vartalon turraksi murheilta, niinkuin heidän yhteisinä alkuvuosinaan. Yhdessä he pujahtivat peiton alle piiloon ja hihittelivät monsterit pois sängyn alta. Unelmat ja toiveet palasivat olemassaoloon kuin keväällä asfaltin läpi puskevat versot. Ja joka yö he käpertyivät yhdeksi onnelliseksi klöntiksi hengittäen samaa uni-ilmaa toistensa ihoilta.

Ja Tyttö, hän oli onnellisempi kuin kukaan olisi osannut aavistaa.

Aiheesta: Elämäni noloin kokemus

Oli ekaluokan ensimmäinen päivä. Luokka tuoksui käsissä sulaneilta väriliiduilta, kostealta taulusieneltä ja ekaluokkalaisten unirähmältä. Uudet oppilaat kiemurtelivat pulpeteissaan, vieroksuivat tilannetta ja yrittivät kalastella vanhempiensa rauhoittavia katseita jostakin luokan perältä.

Opettaja oli vanhahko nainen, entinen kirkon ulkomaanavun lähettiläs, joka vannoi mielessään aloittavansa jokaisen aamun virrellä. Hän asteli korot kopisten luokan eteen ja otti kasvoilleen hymyn, jonka oli tarkoitus toivottaa pienet koululaiset tervetulleiksi, mutta joka muistutti enemmänkin ilmettä joka tahtomatta ilmestyy
kasvoille kun aistii jotakin vastenmielistä.

Luokan takimmaisessa pulpetissa istui pieni pullukka tyttö. Äidin valitsema mekko karhisteli kainaloiden kohdalta ja lettinauhojen rusetit yrittivät kokoajan aueta. Hän painautui keräksi pulpetin suojaan katse kaarrellen arasti toisten oppilaiden selissä sekä luokan seinälle liimatuissa aakkosissa ja toivoi olevansa kotona.

Yhtäkkiä tyttö havahtui siihen, että muut tuijottivat häntä. Jopa opettajakin oli lakannut puhumasta ja katsoi nyt tyttöön silmälasiensa takaa jokseenkin pelottavasti. Avuttomana tyttö vilkuili ympärilleen tietämättä mistä oikein oli kyse.
“Tulepas nyt vaan tänne luokan eteen,” opettaja mairitteli karheasti. Tyttö nousi hitaasti ylös ja lähti raahustamaan kohti luokan etuosaa. Pienet uteliaat katseet viilsivät selässä ja tytön kädet alkoivat hikoilla.

Kädet tiukasti sivuillaan roikkuen tyttö seisoi liikahtamatta luokan edessä ja tuijotti lattialaattojen reunamia. “Noh, annas tulla. Mikäs sinun nimesi on?”
Tyttö nosti pelokkaasti päänsä ja tunsi poskien kuumenevan. Kyllä hän etunimensä muisti, mutta lopusta ei ollut aivan varma. Hän yritti palauttaa mieleensä kotitalon ulko-ovessa lukevaa sukunimeä, äidin luettelemaa litaniaa tämän vastatessa puhelimeen, jopa isoveljensä nimeä, mutta mikään ei auttanut. Värisevällä äänellä hän kuiskasi liitupölystä harmaaseen ilmaan: En mä tiedä.

Silloin tytön äiti, joka oli pysytellyt muiden vanhempien takana tarkkailemassa tilannetta, tunkeutui esiin takki rahisten. Tytön ilme kirkastui asteen verran hänen tavoittaessaan äitinsä tutut siniset silmät.
“Äiti mikä se oli? Mä en muista.”
“Se on Caro. Sun nimes on Caro!” äiti älähti ja pudisti päätään neuvottomana.

“Jaahas, tervetuloa kouluun Kaaro” opettaja toivotti happamasti, “voit palata
paikallesi.” Ja tyttö palasi paikalleen pidätellen itkua.

opk

(Onnistuin sittenkin saamaan lopullisesti kadonneksi luulemani työnäyteseminaarin tekstit arvioijaltani! Tässä siis oppimispäiväkirjaksi tarkoitettu tekstipätkä palautteen antamisen vaikeudesta.)

Painettuaan sähköpostin lähetysnappia hän tunsi välittömästi kirpaisun selkänikamissaan. Teksti oli pelkkää sanaoksennusta, johon oli painettu alkuperä sateenkaarenvärisin kirjaimin. Mitä muut sanoisivat? Taatusti nauraisivat, höhöttelisivät keskellä yötä silmät kiiluen tietokoneidensa ruutujen valossa. Kiroisivat ääneen joutuessaan kuluttamaan aikaansa tällaiseen roskaan.

Minä en anna sen tapahtua, hän ajatteli vielä pyöriessään aamuyöstä hikisissä lakanoissaan. Suojelen tekstejäni kuin tiikeriemo pentujaan, raatelen jokaisen joka tulee liian lähelle. Ja niin hän kasvatti kyntensä ja viilasi ne teräviksi, sujautti paidan alle onnea tuovan riipuksen suojakseen ja asteli tuomioitavaksi. Pää oli täynnä sinipunertavaa usvaa, hän ei tiedostanut kunnolla vartalonsa liikkeitä istahtaessaan muiden oppilaiden sekaan, vain sydämen yhtäjaksoinen syke tiedotti hänelle itselleen hänen olevan yhä elossa.

Kylmä hiki kiemurteli esiin kainalokuopista ja virtasi puroina pitkin käsivarsia. Nyt ne vilkuilevat minua säälivästi, nauravat päidensä sisällä että tuossa se luuseri on. Kädet puristuivat pöydän alla nyrkkiin. Hän valmistautui loikkaamaan pöydän päälle ja kärventämään suustaan syöksyvällä tulenlieskalla sen, joka ensimmäisenä avaisi kultaisen sanavarastonsa.

Aika muuttui limaiseksi tahnaksi, sekuntit venyivät silmien edessä ikuisuuksiksi ja sulautuivat kellotauluun. Paperin rapinaa. Nitojan naksutusta. Kynän kopauttelua pöytään. Joku keräsi omat paperiarkkinsa kasaan ja hakkasi niitä hetken pöytää vasten saadakseen reunat kohdilleen. Miksei se voisi vain alkaa jo? Antakaa tulla, repikää minut palasiksi!

Ja kun hetki viimein koitti, hän sulki suunsa ja korvansa, sulkeutui pienen kuplan sisään ja hymisi itsekseen. Minä pyyhin niiden arvottomat sanat pois, kiillotan paperini jälleen valkoisiksi ja liimaan ne seinälleni. En minä tarvitse niiden kommentteja, kyllä minä itse tiedän mitä olen tekemässä!

Mutta ei hän tiennyt. Tarinat jämähtivät paikoilleen, eivät enää suostuneet suihkuta sormia pitkin näppäimistölle, vaan jäivät kuiskimaan niin kauas sisuksiin, ettei sanoja erottanut kunnolla. Hän tuskastui, kieltäytyi uskomasta, pettyi ja lopulta myöntyi.

Hän kaivoi muilta saamansa kommentit roskakorista, suoristi paperit ja luki viimein oikeasti, mitä muut halusivat hänelle ehdottaa. Sanat olivat ensin takussa, hän ei tahtonut saada niistä selvää, niin korkeaksi hän oli omat suojamuurinsa rakentanut. Sitten ne hiljalleen kampautuivat auki, pudottivat lettinauhansa hänen tarrattavaksi, je heilauttivat takaisin sanojen valtakuntaan.

Ja jälleen tarina roiskui tietokoneen näytölle kuin huolettoman maalarin sudista. Mielipuolisesti nauraen hän tuijotti kasvavaa sanakäärmettä ja tunsi jotakin. Oliko se nöyryyttä?

Sitten eteen tuli kuoppa. Syvä ja musta kuin keskitalven yöt. Oli hänen vuoronsa antaa palautetta muille. Lukea toisten tarinat ja runot ja päättää mitä mieltä niistä oli. En minä osaa, en taatusti osaa, ihan varmana en osaa! Käsivarsiin kavoi punaista ihottumaa, joka levisi läikkinä yhä laajemmalle alueelle. Mennäkkö kuopan yli vaiko ali, hän pohti raivoisasti pääsemättä lopputulokseen.

Palautteen antamisesta tuli ylitsepääsemätön kuilu. Joka kerta kun hän avasi suunsa, hän tunsi putoavansa yhä syvemmälle kuilun uumeniin ja unohti sanat. Muminaa, yskimistä, punastelua. Pöydän alle piiloon vajoamista.

Kyllä hän välillä onnistuikin, hymyili pystyessään sanomaan jotakin tarinoista, mutta suurimman osan ajasta hän vain istui turtana ja ihmetteli miten muut pystyivät keskustelemaan. Hän ponnisteli tunteakseen edes pienen hetken jotakin tekstien herättämää, mutta tunteet oli lukittu juuri sen oven taakse, johon hänellä itsellään ei avainta ollut. Usein tuntien jälkeen iski suuttumus, miksen minä osaa vaikka kuinka yritän? Sanat pyörivät huulilla, mutta eivät löytäneet ulospääsyä. Sisällä ne polttelivat silti enemmän kuin häpeästä punaiset posket.

Murhanhimoisesti omaa peilikuvaansa tuijottaen hän antoi sarjatulen ravistaa kehoaan. Avokämmenen osuessa poskea vasten kuului kumea maiskahdus, yhä uudelleen ja uudelleen. Lannistuneena omasta tahdonvoimastaan hän päätti oppia. Hakata matalaksi kaikki suojamuurinsa, luovuttaa aseet ja antautua. Askeleet olivat enenmmänkin varpaanheilautuksia, kuin askeleita, mutta suunta oli silti eteenpäin. Jonakin päivänä hän pystyisi antamaan kunnolla palautetta.

Syksy ei saa tulla (piste).

Syysmasennus! Huudan ja kaivan villasukat esiin laatikon pohjalta. Missä ne viimevuotiset kynttilänjämät on? Tai viltti, jonka poimuihin piilouduin pohjattomalta maailmalta? Iso kuppi höyryävää teetä ja pari keksiä (ehkä vähän enemmänkin!). Kasa kirjoja, joiden juonista en ole kiinnostunut ja joiden päähenkilöitä kadehdin silti. Tuli takkaan ja valot pois. Jos olen ihan hiljaa ehkei se löydä minua...

Mutta aina se löytää. Ja aina se heittää kostean viittansa ylleni niin, että uppoan kylmään pimeyteen.

Nauraen se ahdistaa uhrinsa nurkkaan ja kutittaa kalmanhajuisilla sormenpäillään. Minä potkin ja huudan. Kiroan sen maailman ulkopuolelle, mutta se ei edes liikahda. Voimistuen ahdingostani se kasvaa vain suuremmaksi ja voimakkaammaksi, kunnes sen paino pusertaa minut alleen.

Etkä sinä ole enää täällä kuulemassa huutoani. Minä olen yksin.

Pesä

Se asunto ei ollut kummoinen, mutta onnesta sekaisin olevan tytön silmissä se oli juuri täydellinen. Mielessään hän suunnitteli miltä kaikki näyttäisi valmiina. Millaiset suihkuverhot kylpyhuoneeseen hankittaisiin, minkä värisiksi seinät maalattaisiin. Miten kesän tultua hän täyttäisi parvekkeen värikkäillä kukkasilla ja niiden tuoksu leijailisi koko asunnon läpi.

Aikaisempi omistaja oli ennen kuolemaansa ollut pitkään hoidettavana vanhainkodissa, joten itse huoneistossa ei oltu asuttu moneen kuukauteen. Asunnossa vallitsikin aikamoinen kaaos. Huonekalut lojuivat mikä minnekin levitettyinä, paikoilleen unohdettuina. Sohvan ja olohuoneen pöydän päällä makasi pinttynyt pölykerros. Ilma oli tunkkainen ja tukahduttavan kuuma, lämmin ilma kai nousi muista talon asunnoista ylimpään kerrokseen ja pesiytyi nuorenparin tulevaan kotiin.

Heidän tulevaan kotiinsa. Tyttö oli jo jonkin aikaa maistellut sanoja kielenpäällään, katsellut vuokrailmoituksia netistä kunnes tämän poikaystävä oli valittanut intoilun aiheuttavan hänelle päänsärkyä. Mutta oma asunto, sen tyttö oli päättänyt hankkivansa. Tyttö tuskin jaksoi kuunnella asunnon esittelyä. Unelmissaan hän piirteli jo kultareunuksisia kuvia tarjottimella sänkyyn kannetuista aamukahveista ja sylikkäin vietetyistä sunnuntaipäivistä. Tyttö puristi poikaystävänsä käsivartta innoissaan ja tunsi poksahtavansa onnesta.

Sitten alkoi pesänrakennuskausi. Tyttö vietti luvattoman määrän aikaa selailemalla eri huonekalufirmojen nettisivuja ja suunnitellen tulevaa sisustusta. Vaikka muuttopäivää ei vielä oltu lyöty lukkoon, alkoi tytön huone uhkaavasti täyttyä pullottavista Ikea-kasseista ja banaanilaatikoista. Jokainen pieni yksityiskohta piti hänestä miettiä tarkkaan, että uusi koti olisi täydellinen.

Hiljalleen muutto alkoi olla ajankohtainen. Poikaystävän äiti ja mummo kävivät siivoamassa asunnon ja hankkiutuivat samalla eroon kaikesta ylimääräisestä tavarasta. Sohvan ja nojatuolin nuoret saivat pitää, samoin joitakin muuten tarpeettomia astioita. Odotus oli piinaava. Tyttö kärkkyi oven takana kieli pitkäni hetkeä, jolloin tavaroita saisi kantaa asuntoon. Ja kun lähtölaukaus viimein ammuttiin, ei poikaystävä halunnutkaan herätä, rötkötti vain sängyssä silmät suljettuina.

Tässä vaiheessa järkevien ihmisten kuuluisi juosta paikalle ja huutaa: ”Seis! Etkö sä näe ettei se halua muuttaa? Älkää herranjesta tehkö sitä, ei siitä mitään hyvää seuraa.” Mutta sinä päivänä järkeviä ihmisiä ei ollut. Oli vain tyhjiä toiveikkuudesta sameita katseita, jotka naiivisti uskoivat kaiken muuttuvan paremmaksi.

Onni

Tässä sinulle pusseja

kiinnitä ne vaatteittesi sisään

ja piilota kaikki arvokas

Ja minä kiinnitin

                                            ja minä piilotin

                                           vasten ihoani

                                                  kaiken arvokkaan

käden hipaisun hiuksissa,

   otsaan painetun suudelman

likistin lähelle kehoani

                          myrskyävää yötä varten

Ja kun minä kävelen ohitsenne vatsanalus paidan alta pilkottaen

kuiskikaa kuinka rikas olenkaan

ethän muutu kun lähden

vielä kuusi päivää...

Ikävä on upottava peitto. Hänen mennessä pois tungen sen syvälle kaapin uumeniin piiloon. Välillä kuitenkin raotan ovea ja hautaan kasvoni kitkeränsuloiseen tuoksuun, tuudittuneena tunteeseen että vielä joku päivä hän palaa luokseni. Välillä kaivan sen kokonaan ulos, uppoan siihen ja annan itkun vääristää kehoni.

Ikävä on pakolla nielty piikkilanka. Väkisin kurkusta alas tungettu roikale joka viiltää ihoon pieniä haavoja joka sekuntilla. Raastaa raastaa sisältäpäin, takertuu ja kiristää. Vihainen karvamato joka vähitellen tappaa. Ja silti silitän sen rosoista pintaa kädet verestä punaisina ja hyssyttelen kuin pientä vauvaa.

Ikävä on uni. Toive ja harha siitä että kaikki on kuin ennen. Ihojen kosketusta ja naurua joka aamulla herätessä muuttuu tuhkaksi. Keskusteluja joita ei koskaan käyty ja joihin silti rakastutaan yhä uudelleen. Outoja vaatteita verhoamassa tuttua kehoa. Hiestä ja itkusta märkiä lakanoita. Uskoa että kaikki on totta.

Ikävä on kaapin päällä ivaansa nauravat pölyhiukkaset. Ikävä on sängyn jalkopäässä mytyssä oleva sukka. Ikävä on kadonnut matkalaukku. Ikävä on sadepisaroita siideritölkissä. Ikävä on heijastus ikkunassa, valopilkku kameran linssissä, pohjaton lumikinos, rikkinäinen jouluvalo. Ikävä on hän.

Ja koko elämäni olen eniten ikävöinyt.

Tunnelukot

Mietin että miten me päädyttiin tähän, milloin me päätettiin että juuri me kuulutaan yhteen? Milloin lakkasin osaamasta elää itselleni ja aloin elämään sinulle? Mitä jos joku tulee ja yhtäkkiä vetää pohjan kaiken alta? Tiputaanko me lujaa ja nopeasti kivikovalle betonilattialle ja murrutaan pieniksi atomeiksi vai leijaillaanko untuvan lailla jonkun viattoman ohikulkijan poskelle, jäädytään siihen täydelliseksi lumihiutaleeksi? 

Pelkään enemmän kuin koskaan. Pelkään että minä muutun, pelkään että sinä muutut. Ja samalla muutos on jo tapahtunut. Minä ravaan huoneen nurkissa piilotellen kyyneleitä tapetin poimuihin ja sinä huokailet sängyssä syviä kyllästyneitä lauseita. Älä nyt viitsi. Mikä sulla taas on. Ja minä juoksen ja juoksen yhä lujempaa, kunnes koko huone pyörii päässäni ja seinät huutavat nimeäni. Mutta minä pelkään. Joku päivä sinä saat tarpeeksesi, tipautat minut roskakorin pohjalle huutamaan riettauksia ja kävelet pois elämästäni.

Koska meidän piti olla me. Meidän piti taistella kaikkia muun maailman vääryyksiä ja epäilyjä vastaan. Tappaa juorujen lohikäärmeet ja todistaa että me olemme vahvempia kuin yksikään jättiläinen. Ja nyt, minä alan murtumaan. Kaikki mitä haluan on käsissäni, mutten pysty uskomaan sitä, se on vain harhaa.

Kun mietin tulevaisuutta, meidän yhteistä, osaan piirtää mielikuvia koirasta ja yhdestä täydellisestä lapsesta sinun piirteinesi, omakotitalosta jonka rakennamme yhdessä ja sunnuntai aamuna sänkyyn leijailevasta vastapaistetun leivän tuoksusta. Tuleeko niin tapahtumaan koskaan? Sillä samalla vaikka janoan kaikkea tätä niin, että sydämeeni sattuu jokainen sekuntti ja ihoni kihelmöi odotuksesta, minä pelkään. Kaikkea mitä tulee tapahtumaan, kaikkea mitä toivoisin tapahtuvan. Minä pelkään ja Pelkään ja PELKÄÄN. Pelkästään.

Joku sanoi kaiken johtuvan tunnelukoista. Pikkuhiljaa mieleen jääneistä solmuista, ratkaisemattomista ongelmista, huonoista kokemuksista. Ne ohjaavat minua kuin mieletöntä robottia, täysin tunnekuohujen armoilla seilaavaa purtta. Läheisyysriippuvuus, toisten miellyttäminen, sairaalloinen rakkauden kaipuu, kyky olla luottamatta toisiin ihmisiin. Sellainen minä olen, sellaiseksi olen tullut. Ja siksi eniten pelkäänkin itseäni.

Puhdas lumihanki

Venla taitteli hitaasti kermanvärisen villapuseronsa ja asetti sen juhlallisesti matkalaukkuun muiden vaatteiden päälle. Pusero oli lahja Mikolta, ensimmäinen heidän seurustelunsa alussa. Oli vain kohtalon ivaa sen olleen Venlan päällä tämän astuessa Henryn taidegalleriaan. Ensimmäinen vaate, jonka mies oli myöhemmin samana iltana hellästi kuorinut naisen päältä ja tiputtanut kylmälle marmorilattialle. Sinne Venla oli mielessään pudottanut myös Mikon, piiloon puseron poimuihin. Sinä hetkenä kaikki entinen särkyi ja alkoi uusi ajanjakso täynnä valheita.

Mikko edusti Venlalle pysyvyyttä ja taloudellisesti vakaata tulevaisuutta. Rivitaloa, lapsia ja kultaistanoutajaa. Tuttua turvallista vaniljajäätelöä, lähetyssaarnaaja-asentoa. Henry oli seikkailu. Kielletty iltapäivän märkä uni, joka ei kadonnut silmien avautuessa, vaan muuttui yhä paremmaksi. Heidän välillään oli eläimellistä kiihkoa, kitkaa, jollaista Mikko ei pystynyt tuottamaan.

Venla istuutui ruskealle päiväpeitolle ja silitti sen sileää pintaa. Hän oli ollut liian varomaton, luottanut sokeasti onneensa ja joutui nyt maksamaan karvaan tappion korkoja myöten. Nyt piti tehdä päätös. Laskea faktat paperille ja miettiä toimintasuunnitelma. Punaisena hehkuva plusmerkki vessan roskakorissa oli vain vaikeuttanut tilannetta entisestään.

Avain rapisi ulko-ovessa, hetken päästä Mikko astuisi sisään ja Venlan täytyisi kohdata demoninsa. Mikko suhtautuisi tyynen rauhallisesti mutta loukatusti, tuijottaisi hiljaa sukankärkiään hartiat lytyssä. Eteisestä kuului kenkien töminää, lumi putoili kasoina matolle ja jätti vesilammikoita jälkeensä. Mikko huikkasi iloisen tervehdyksen, Venla ei ikinä arvaisi kehen hän oli kaupungilla törmännyt. Venla tuskin kuunteli, istui vain nahkasohvalla silitellen hajamielisenä jaloissaan makaavaa matkalaukkua. Mikko asteli olohuoneeseen perässään vanha koulukaverinsa, esitteli hänet Venlalle, lausui nimen tarkasti artikuloiden, Henry Sten.

Venla laukaisi katseensa salamannopeasti mieheen, tunsi kuumotuksen nousevan poskilleen. Henry vastasi katseeseen uhmakkaasti, kysyi naurahtaen että matkoillekko sitä oltiin lähdössä. Viimein Mikkokin huomasi matkalaukun ja loi kysyvän katseen vaimoonsa, mistä oikein oli kysymys? Venla nieleskeli tyhjää, tuijotti vain sanattomia miehiä.

-Mä lähden pois. Lopullisesti. Kummankin luota.

Henry oli ensimmäinen joka reagoi, intti että miten niin pois? Venla tuijotti onttona takaisin, nosti vaistomaisesti kätensä mahakumpunsa alulle. Henry huomasi eleen, näytti tajuavan jotakin, yritti puhua, mutta kakoi vain ilmaa. Seinissä kaikui ääneen lausumaton paljastus.

Mikko hyökkäsi kiinni Henryn kurkkuun ja miehet kaatuivat yhtenä myttynä lattialle. Matto meni ruttuun ja pöydällä ollut maljakko kaatui nurin. Venla huokasi syvään, nosti matkalaukun ja lähti katsomatta taakseen. Lumi putoili lohduttavasti hartioille ja piilotti ensimmäistä kertaa elämässään yksin olevan naisen jäljet.

Se päivä alkoi aivan tavallisesti, samalla tavalla kuin sitä edeltäneet 365 muutakin päivää. Aurinko ei paistanut. Lunta tai vettä ei satanut. Ei ollut lämmin eikä kylmä. Irmeli avasi silmänsä yhtä äkkinäisesti kuin oli ne sulkenutkin. Peitto oli virheettömän rypyttömänä hänen ympärillään ja kädet makasivat levollisesti sormet ristittyinä rintakehällä. Mitään ajattelematta tai miettimättä Irmeli nousi tottuneesti istumaan sänkynsä laidalle. Keväästä asti he olivat hänen miehensä kanssa nukkuneet eri huoneissa, sillä miehen kuorsaaminen valvotti Irmeliä öisin. Nyt hän sai levätä rauhassa vierashuoneen viileydessä.

Irmeli kampasi hiuksensa tiukalle nutturalle takaraivoa vasten. Hän tuijotti hetken peilikuvaansa: suun ympärille muodostuneita ryppyjä, harmaantuvia hiuksia ja ennenkaikkea ylähuuleen äkkiarvaamatta kasvaneita mustia karvoja. Hento pahanolon aalto liplatti läpi Irmelin kehon. Sitten hän käänsi selkänsä peilikuvalleen, suoristi ryhtinsä ja rymisteli pukemaan. Harmaa nukkaantunut villapaita ja polvista pussittavat suorat housut. Hampaita hän ei pessyt, vaan sen sijaan ahtoi suuhunsa vaaleanvihreän minttupastillin rohtuneiden huulten välistä.

Irmeli saapui työpaikalleen, syrjäiseen kunnankirjastoon, missä harvoin kävi ihmisiä. Rakennus oli ulkopuolelta melko laiminlyöty, rikkaruohot kiipeilivät pitkin lautoja ja nuoriso oli vallannut seinät spraymaali töherryksillään. Sisällä kirjastossa oli pölyistä ja hämärää. Pienet halogeenilamput yrittivät uutterasti luoda kellertävää valoa ympärilleen, mutta pimeys oli jo kauan sitten tukehduttanut ne.

Irmeli käveli kengät kopisten autiota käytävää pitkin työpöytänsä luokse. Siniset lyijykynät lepäsivät telineessään, paperit oli koottu suoriin pinoihin ja leimasin aseteltu virtaviivaisesti pöydänkulmaa kohti. Irmeli oli ylpeä järjestyksestään. Jokin pöydällä kuitenkin rikkoi täydellisyyden harmonian, jokin mitä Irmeli ei muistanut siihen jättäneensä. Kirjekuori. Hän nosti kuoren hitaasti lähelle kasvojaan ja silmiään siristellen erotti koukeroisella käsialalla kirjoitetun nimensä. Irmelin suupielet kiristyivät, mikä tämä nyt oli? Varovasti hän avasi kirjeen ja liutti sisällön ulos. ”Paljon onnea syntymäpäivän kunniaksi toivottaa työkaverit!” Liitteenä oli myös lahjakortti Paulan kukkakauppaan, joka sijaitsi kirjastoa vastapäätä. Irmeli nosti katseensa ja vilkuili ympärilleen. Fiktiokirjallisuuden Taina huiskutti innokkaasti hymyillen oman pöytänsä takaa. Irmeli tuhahti halveksuvasti, mutta nosti kuitenkin kätensä vastahakoiseen tervehdykseen.

Päivä mateli eteenpäin hitaasti kuin putoava ensilumi. Irmeli työskenteli rutinoituneesti, selasi kirjoja, leimasi ja eritteli. Leimasi, eritteli ja selasi. Kellon lyödessä neljä hän asetteli työpöytänsä tavarat järjestykseen ja lähti sanomatta kenellekään kiitos tai näkemiin.

Yläkerran makuuhuoneessa paloi valo. Irmeli lähestyi taloa ja mietti oliko muka unohtanut sammuttaa sen. Hän sujautti avaimen lukkoon ja käänsi nopeasti vastapäivään. Eteisessä oli pimeää, mutta heti oven avautuessa vastaan puski kirpeän hajuveden tuoksu. Irmeli ei ollut käyttänyt hajuvettä vuosiin. Hän tiputti luonnonvalkoisen kangaskassinsa parketille ja lähti ähkien kiipeämään portaita yläkertaan.

Ovenraosta karanneet valojuovat leikkivät Irmelin ryppyisillä kasvoilla tämän lähestyessä huonetta. Nyt kuului jo aivan selvästi laulua, joku oli huoneessa. Irmelin sydän takoi kiivaasti rinnassa. Hän eteni hiipien seinänvierustaa, kunnes pystyi kurkistamaan huoneeseen. Ja aivan oikein, siellä tosiaan oli joku. Irmeli jäykistyi paikoilleen. Kokovartalopeilin edessä tanssahteli nainen, jonka vaaleat hiukset ulottuivat ristiselkään asti. Hän lauloi kimeällä mutta aavistuksen käheällä ääneellä keimaillen peilikuvalleen. Päällään naisella oli punainen ihonmyötäinen mekko, joka peitti juuri ja juuri takapuolen. Nainen jatkoi laulamistaan leikitellen hiuksillaan ja hoiperrellen edestakaisin korkeilla koroillaan peilin edessä. Irmeli täyttyi vihasta, kuka tuo nainen oikein oli? Hänen kodissaan ja vieläpä hänen huoneessaan! Voisiko? Ei, ei hänen miehensä pettäisi, ei 20-vuoden avioliiton jälkeen. Vai voisiko?

Irmeli ei kestänyt enää katsoa vieraan naisen itsekseen käymää viettelytanssia, hän keräsi kaikki voimansa ja riuhtaisi oven auki. ”Kukas sinä luule olevasi?” Naisen kääntyessä äänen suuntaan nopeasti kuin aropupu aistiessaan vaaran, Irmeli tunnisti tämän. Tuntui kuin joku olisi tiputtanut betoniporsaan rintakehän päälle. Hengitys ei kulkenut. Vielä äsken niin kirkkaina mielessä olleet kysymykset ja kirosanat muuttuivat puuroksi, joka tukki äänihuulet. Näkökenttä muuttui sumuiseksi. ”Sakari?”

Räikeän punaisella huulipunalla maalatut miehen huulet valahtivat veltoksi viivaksi. Verisuoni tykytti otsassa kuin etsien pakokeinoa. ”Irmeli.. Mitä sinä? Nyt jo?” Sakari menetti järkytyksestä tasapainonsa ja horjahti rymisten lattialle. Vaalea peruukki putosi päästä paljastaen harmaantuneet pulisongit ja pälvikaljun. Irmeli tuijotti mykistyneenä miestään, sinisellä luomivärillä korostettuja silmiä, kaulassa pamppailevaa aataminomenaa, epämieluista pullistumaa mekon helman tietämillä. Irmeli otti pari haparoivaa askelta taaksepäin ja ryntäsi sitten portaat alas. Hän sieppasi laukun kainaloonsa ja jatkoi juoksemista kunnes kyljessä alkoi pistää ikävästi

Raskaasti hengittäen ja hiki otsalla valuen Irmeli laskeutui istumaan katukivetykselle. Miten tässä näin oli käynyt? Hänen miehensä, naistenvaatteissa ja meikattuna. Toisen naisen hän olisi vielä kestänyt, siitä he olisivat päässeet yli. Mutta nyt tuo toinen nainen oli hänen miehensä. Miksi niitä kutsuttiinkaan, tuollaisia luonnonoikkuja? Naismiehiä, miesnaisia. Transvestiitteja.

Oliko se hänen vikansa? Oliko hän ajanut Sakarin tälläiseen hulluuteen? Irmeliä kuvotti. 20-vuotta avioliitossa, eikä hän ollut huomannut mitään. Kauanko tätä oli jatkunut? Jos hän olisi pukeutunut naisellisemmin, ehkä näin ei olisi käynyt. Jos hän ei olisi muuttanut vierashuoneeseen nukkumaan, ehkä kaikki olisi vielä niinkuin ennen. Kun he olivat nuoria ja rakastuneita, kun he kuiskivat öisin toistensa nimiä, kun he olivat onnellisia. Mikä oli muuttunut? Sitä Irmeli ei osannut sanoa.

Irmeli nosti kangaskassin syliinsä, etsi pohjalle piiloutuneen minttupastillirasian ja kaatoi tärisevin käsin neljä pastillia suuhunsa. Hän tunsi raikkaan mintun turruttavan maun suussaan ja jäi silmät kiinni imeskelemään miettiliäänä tilannettaan. Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä. Katuvalot syttyivät muodostaen pyöreitä valolaikkuja pimeyteen. Irmeliä palelsi, juostessaan raivon vallassa ulos talostaan hän oli unohtanut ottaa takin mukaan. Myöhäissyksyn viima pujahteli villapaidan lankojen välistä kutittaen paljasta ihoa vaatteiden alla. Irmeli nousi seisomaan kylmästä täristen ja lähti laahustamaan päämäärättömästi katua pitkin.

Kapakoiden kirkkaat, normaalisti luotaantyöntävät valot tuntuivat kutsuvan luokseen. Ne kuiskivat lupauksia sisällä sykkivästä lämmöstä ja elämänilosta. Irmeli mietti hetken ennenkuin tarttui messinkiseen kahvaan ja heilautti raskaan oven auki. Sisälle astuessaan hänet ympäröi lämmin lattialle läikkyneen oluen tuoksu ja tärykalvoja puristuva iskelmämusiikki. Kapakassa ei ollut paljon ihmisiä, vain jokunen tiskillä horjuva partasuu baariruusuineen. Irmeli asettui istumaan syrjäiseen nurkkakulmaukseen. Pöytä oli alkoholista tahmea ja jätti kyynerpäihin ikävät läiskät jos siihen erehtyi nojaamaan. Kurkkua kuivasi. Irmeli huomasi ettei ollut syönyt tai juonut koko päivänä.

Olut vaahtosi suussa ja kutitti ikeniä. Irmeli tunsi hiljalleen sulavansa, imeytyvänsä osaksi pehmeää penkkiä. Viimeisestä humalasta oli niin kauan, miksei hän juonut useammin? Olo oli parempi kuin moneen kuukauteen, värit loistivat kirkkaampina ja musiikki soljui korvissa miellyttävänä. Irmeli tunsi olonsa nuoreksi ja villiksi, teki mieli tehdä jotakin spontaania.

”Rouva on tainnut juoda ihan riittävästi. Kehottaisin teitä maksamaan ja menemään kotiin nukkumaan,” baarimikko töksäytti keskeyttäen Irmelin haaveilut. Vaivalloisesti Irmeli kurottautui laukkunsa uumeniin vain huomatakseen, ettei hänellä ollut lompakkoa tai kännykkää. Ainoa rahanarvoinen asia laukussa oli kukkakaupan lahjakortti. Paikoillaan huojuen hän ojensi kortin baarimikolle. ”Onko tämä jotakin pilaa? Nyt helvettiin täältä ämmä!” Ja ennenkuin Irmeli huomasikaan, hänet oli heitetty takaisin kylmään ulkoilmaan. Hihitellen hän lähti hoipertelemaan katua alaspäin.

Irmeli huusi pimenevälle yötaivaalle kapakassa kuulemiaan lauluja ja itki laskuhumalan värittämiä kyyneleitä. Kylmä viima ei pystynyt enää koskettamaan, sillä alkoholi oli luonut suojakalvon ihon päälle. Oluen kadotessa suonista, totuus Irmelin tilanteesta palasi kuitenkin mieleen ilkkumaan. Hänen miehensä halusi olla nainen. Miten hän koskaan voisi palata siihen nöyryyttävään todellisuuteen?

Asfaltoitu tie muuttui huomaamatta hiekaksi ja hiekasta tummaksi mudaksi, joka tarttui kengänpohjiin tehden askeleista yhä raskaampia. Tallotut kaislat liimautuivat housujen lahkeisiin kuin maasta kurkottavat kädet. Vesi oli mustaa ja heijasti kaikki taivaan miljoonat tähdet tyynellä pinnallaan. Yksinäiseen laituriin oli sidottu keltainen soutuvene, joka hehkui pimeydessä. Sinne Irmeli kiipesi ja irrotti varovasti köyden. Enää hän ei tuntenut itseään nuoreksi ja vahvaksi, hän halusi vain unohtaa. Vene lipui kuin kuiskaten järvelle. Irmeli kurotti nähdäkseen tähdet ja toivoi, että olisi voinut kadota niiden sekaan.

Noin 50-vuotias nainen on löydetty kuolleena Gallträskistä Espoossa. Nainen oli ajelehtinut veneellä keskelle järveä, jonka jälkeen vene oli todennäköisesti kaatunut ja nainen tippunut veteen. Järvestä löytynyt vainaja on ruumiinrakenteeltaan hoikka ja hänen hiuksensa ovat harmahtavat. Vainajan vaatetuksena olivat harmaa villapaita, tummat housut ja valkoinen kangaskassi sekä ruskeat silmälasit. Poliisi pyytää yleisövihjeitä löytyneen vainajan henkilöllisyyden selvittämiseksi. Asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä poliisin numeroon. Tapaukseen ei epäillä liittyvän rikosta.

tinasotilastyttö

Kadulla makaa sadepisaroita yhteen liuenneina kasoina, harmaana arjen kaaoksesta. Vai ovatko ne jonkun taakseen jättämiä kyyneleitä, silmäkulman ylitse vuotaneita huolia? Suolaista tai makeaa vettä, ne imeytyvät rikkinäisten kengänpohjien läpi raidallisiin sukkiin, kylmettävät varpaat. Taivas on öykkäröivän väritön. Se latelee uhkauksiaan möreällä äänellä ja pienet ihmiset sen alapuolella kipittävät karkuun sormet valmiusasennoissa painamaan sateenvarjojensa avausmekanismeja.

Ihmisvilinän keskellä, itsekkäiden tanttojen ylisuurten kauppakassien puserruksissa kulkee tyttö. Tuskin 15 vuotta vanhempi, siniset silmät suurina pelosta ja suu epätoivosta täyteläiseen O:hon vääntyneenä. Kadut eivät ole ennalta tuttuja, eivätkä ne huokaile kotoisasti tutustumaan itseensä. Kivetyksellä istuu kurttuinen koirannaamainen mies kietoutuneena vilttiin. Edessään sillä on Pauligin pahvimuki, pohjalla vain halveksuvia katseita ja ymmärtämättömyydestä kapeita haukkumasanoja.

Ala-asteella ostettu Hello Kitty-reppu selkänikamia hakaten Linda etenee hiljaa, varoen osumasta ympärillään parveileviin vihaisiin pikakiitäjiin. Se on hänen turvansa, suojakilpensä. Taikaovi mielikuvituksen luomaan satumaahan, missä sadepisaratkin maistuvat toffeelta. Toiset kutsuvat Lindaa lapselliseksi, itse hän luulee olevansa haaveilija.

Lindalla on omat arpensa, salaisuudet mahanpohjassa. Ääneen mainitsemattomat faktat, jotka saavat sukat hiertämään kantapäitä ja hameen liimautumaan kiinni ihoon. Itkeä hän ei tahdo, ei oikein osaakaan, niin vähän hän loppujenlopuksi tapahtuneesta ymmärtää. Jalka lipuu toisen eteen pakotetusti kuin tinasoturilla.

Osastolla kaksi kertaa Lindan ikäiset naiset loivat hiivaisia vilkaisuja häneen upottaessaan esikoisiaan toppavaatteiden uumeniin. Ne tuijottivat otsasuonet pamppaillen, muodostivat päidensä päälle ajatuskuplia, joissa paheksuivat häntä. Haalareihin sullotut punaposkiset kikkarapäätkin pälyilivät uteliaina kypärähattujensa silmäköistä, typerät tulevaisuuden lähiöongelmat. Mutta Linda vain istui kuluneen keltaisella muovituolilla ja heijasi itseään hitaasti edestakaisin. Sulki silmänsä ja samalla myös itsensä.

Linda tuntee kuinka arvet lähtevät leviämään pitkin raajoja, valuttavat purppuranpunaista nestettä farkkujen taitteisiin. Kuumana ja kosteana, tuomitsevana. Hän ei tahdo ajatella, ei pysty myöntämään. Antaa mädän valua itsestään, hajun humalluttaa pään. Ihmiset kääntyvät katsomaan, nyrpistävät nenäänsä ja osoittelevat känsäisillä sormillaan. Murhaajan tuoksu.

Lätäköiden harmaat pisarat muuttuvat punaisiksi. Ne alkavat poreilemaan ja suihkimaan ympärilleen polttavaa laavaa. Kuuluu huutoa, lapsen itkua joka polttomerkitsee tärykalvoihin pääkallojen kuvia. Lammikon pinnalle nousee kaljuja mulkosilmäisiä nukkeja, kehonosat puoliksi sulaneina, silmät mustiksi puhkottuina. Nostellen käsiään ja muita epämuodostuneiksi käristyneitä raajojaan ne päästävät ilmoille kivuliaan mantransa, joka hyökkää päälle kuin kuusipäinen peto.

Linda kiertää tylysti maahan auenneet helvetinkraaterit ja juoksee. Juoksee kunnes jalat ottavat ohjat ruorista ja alkavat elää omaa elämäänsä. Ne huutavat käskyjä kuin pahainen merikapteeni, vannottavat jatkamaan. Vauvan huuto kaikuu yhä otsalohkossa, jää sinne ikuisesti poukkoilemaan. Luomaan jäähileitä mielen sopukoihin, puuduttamaan kivuliaat muistot.

Linda saapuu autiolle rannalle. Tuuli on tyyntynyt,samoin huuto hänen päässään. Olo on henkeäsalpaavan rauhallinen, viiltävä kipu mahanpohjassakin on poissa. Meri on saanut päälleen raikkaana kimaltavan jääpeiton, marmoripinnan joka peittää alleen miljoona unohdettua salaisuutta. Lumi muodostaa sen päälle pieniä valkoisia pyörteitä, kerälle käpertyneitä kissanpentuja. Mutta Linda ei näe mitään niistä, ei, hänen mielessään on kesä ja rantahiekkaan jääneet jalanjäljet.

Lumi narahtaa Lindan tennarin alla juhlallisesti hänen harppoessaan kohti hileiksi kiteytynyttä merta. Hän antaa painavan reppunsa pudota maahan ja suoristaa ylväästi selkänsä flamingon muotoiseen kaareen. Askeleet ovat kevyitä kuin sunnuntai iltapäivien unet, jälkiä jättämättömiä. Hetken Linda kuvittelee kävelevänsä vetten päällä, siniset aallot kutittavat varpaanvälejä ja roiskivat suolapisaroita silmäripsiin. Linda hymyilee, ei vain suullaan vaan koko olemuksellaan. Vielä jään pettäessä alta ja pudottaessa hänet hyisen vesimassan syleilyyn Linda hymyilee. On niin hyvä olla.

Tyttö pyörii levottomasti sängyssä, näkee painajaista. Peitossa on vaaleanpunaisia ruusuja. Vaaleat kiharat sotkeutuvat toisiinsa, vaikka äiti harjasi ne ennen nukkumaanmenoa. Harja raapi päätä, sattui, mutta äiti sanoi että kauneuden eteen pitää kärsiä. Äiti oli ostanut tytölle uuden yömekon, valkoisen nilkkoihin asti ulottuvan, jonka etumuksessa oli pieniä vaaleanpunaisia nappeja. "Näytät niin nätiltä! se sanoi.

Tyttö pyörii yhä rajummin, pudistelee päätään. Kylmää hikeä valuu otsalla. Unessa äiti on muuttunut pelottavaksi jättiläiseksi, joka ei päästä tyttöä otteestaan. Puristaen tätä nyrkkinsä sisällä se päästelee suustaan sanoja, jotka ovat niin möreitä ja kumeita ettei niistä saa selvää. Tyttö rimpuilee irti, ei pääse.

Uusi yömekko kietoutuu yhä tiukemmin ja tiukemmin ympärille, menee solmuun. Tyttö ei pysty liikkumaan, hengitys vaikeutuu. Tyttö räväyttää silmänsä auki. Äiti nukkuu sängyn vieressä olevassa nojatuolissa, käsi poskeen nojaten. On tullut yöllä ihailemaan luomustaan.

Hän laahautuu pitkin Hietaniemenkatua pää roikkuen kuin vanhan naisen kaulanahka. Jalat tahtoisivat luovuttaa, valahtaa kuoppaisen asfaltin poimuihin ja jäädä sinne horrostamaan. Suu on kuiva, ikenet maistuvat kaksi viikkoa syövyttävää jalkahikeä imeneiltä pohjallisilta.

Muistot, ei hänellä ole yhtäkään ja silti hän kantaa niitä rikkinäisissä taskuissaan kadunkulmasta toiseen. Painolastina, kuin raahaisi perässään kahta matkalaukullista virsikirjoja, yksi kumpaankin jalkaan kahlittuna. Askel on hidas, laahaava. Tunnustelee onko mitään järkeä jatkaa matkaa, mutta etenee silti. Tasapaino hukkui jo viidenteen tuoppiin ja jäi humaltuneena lojumaan tyhjän lasin pohjalle.

Mies haisee ummehtuneelle virtsalle, housuille kaadetuille juomille ja vessanpöntön posliiniselle oksennukselle. Ennen niin huolella sileiksi ajetut posket ovat nyt mosaikkimainen kokoelma auringon haalentamaa sänkeä ja punertavaa, pakkasen syömää ihoa. Vasemman silmän yläpuolella jomottaa vielä vereslihalla oleva haava, eilisillan kapakkareissun palkintopokaali.

Mies seisahtuu paikoilleen, upottaa tärisevät kätensä vihreän ulsterinsa taskuihin, jotka roikkuvat takin ylisuuresta koosta johtuen jossakin polven tietämillä. Hetken uupuneena äristen mies löytää etsimänsä ja nostaa voitonriemuisena pullon huulilleen. Voimajuomaa, jonka avulla jaksaa taas hetken.

Nainen kävelee hyvin tietoisena itsestään ja jokaisesta vartalonsa kaarteesta. Nautiskellen omasta keinahtelevasta kävelystään, huumaantuneena korkojensa katukivetystä vasten hakkaamasta rytmistä. Kip kop kap. Vaaleanruskean untuvatakkinsa uumenissa muhien nainen tuntee olevansa turvassa maailman kylmyydeltä.

Mies horjahtelee yhä vaivalloisemmin eteenpäin, vai meneekö hän sittenkin takaperin, ei tiedä oikein itsekään. Liikkuu kuitenkin. Pää retkahtaa välillä niskaan, välillä oikeaa hartiaa vasten päästäen suupielestä pienen kuolavanan rinnuksille. Kallon sisällä superpallo pomppii vasten seinämiä, moukaroi kuin nyrkkeilysäkkiä. Tum tum tum.

Nainen havaitsee kadun päässä horjuvan hahmon. Humppu humalainen. Se tulee tännepäin, kääntyäkö vaiko jatkaa matkaa? Mutta nainen on liian ylpeä kääntyäkseen, kiertääkseen toista reittiä. Ei hän ole luovuttaja, ei tuollaisen tähden. Puristaen merkkikäsilaukkunsa tiukemmin kainaloonsa, nainen valmistuu kohtaamaan hahmon, josta pohjoistuuli kantaa epämielyttäviä tuoksahduksia.

Mies huomaa naisen silmäkulmastaan. Nostaa olemattomasta painosta raskaan päänsä ja tuijottaa verestävillä silmillään. Se on kaunis. Mies hamuilee kasvoilleen jotakin hymyä muistuttavaa, saa aikaiseksi vain humaltuneen irvistyksen. Poskea vihlaisee.

Pian se on kohdalla, ei saa katsoa sitä tai se voi luulla jotakin. Ei niistä ikinä tiedä. Nainen kohottaa siron nenänsä korkeammalle ja mutristaa punaisella maalatut huulensa halveksuvaksi rutuksi. Hän vetää viileää ilmaa keuhkoihinsa ja pidättää hengitystään. Katse hakeutuu kaukaisuudessa pilkottavaan kiintopisteeseen.

Mies on huomaamattaan hengästynyt ja päästelee suustaan hiljaista korinaa jokaisella sisäänhengityksellä. Nyt nainen on vain parin metrin päässä. Mies tuntee nenässään naisen hajuveden tuoksun ja se saa kylmät väreet juoksemaan pitkin tämän alaselkää. Hän ottaa päättäväisesti viimeisen haparoivan askeleen ja seisahtuu naisen eteen. Mies yrittää puhua, mutta suussa pyörinyt lima on tahmannut huulet kiinni toisiinsa. Takellellen mies pakottaa sanat huuliltaan, ne pyörivät päihtyneenä leukaa pitkin ja tippuvat loiskahtaen kuuraiseen maaahan.

Ei herraisä nyt se on ihan kohdalla, ei päästä ohi vaan tönöttää kuin mikäkin suppilovahvero. Kyllä nainen on lukenut Iltalehtensä ja tietää millaisia nämä puliukot ovat. Ne pyytävät rahaa ja tupakkaa ja hyökkäävät kimppuun kun niille kääntää selkänsä. Nainen ei suostu olemaan uhri, hänellä on ylpeytensä ja lisäksi kiire tapaamaan ystävätärtään. Hän mittaa turhautuneena katseellaan edessään paikoillaan huojuvaa asfalttiviidakon tarzania ja kurottaa käsilaukkuunsa.

Ensimmäiset iskut eivät tunnu missään, mutta kuudennen osuessa miehen kasvoihin hän havahtuu. Mäts mäts mäts. Raivokkaista iskuja satelee pitkin miehen kehoa, mutta tämä vain seisoo uneliaana tujottaen naista. Laukun kulman osuessa polvilumpioon miehen tasapaino pettää ja hän valahtaa maahan. Nainen ei kuitenkaan lopeta vielä, vaan jakelee tarmokkaasti tappavia iskujaan. Ärräpäitä sihautellen täydellisen valkoisen hammasrivistönsä välistä, hän päättää hyökkäyksensä kivuliaaseen miehen sukukalleuksiin kohdistuvaan potkuun piikkikärkisellä korkokengällään.

Nainen asettaa laukun takaisin kainaloonsa, sipaisee vaaleat suortuvansa korvan taakse ja jatkaa keinahteluaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies jää vaikeroiden makaamaan maahan. Silmissä risteilee miljoonia valoläikkiä ja korvissa humisee. Juuri ennen tajunnan menettämistä mies näkee auringon laskevan kadun päähän, vai onko se naisen keinuva takapuoli? Miehestä se on kuitenkin yhtä kaunis kuin loppusyksyn auringonlasku.

Kun veli ajoi kauko-ohjattavalla autolla päin,
pidin kiinni rystyset valkoisina
renkaat sutivat ilmassa
Pää täynnä sarvenalkuja,
huonekasvitkaan eivät pysy täällä hengissä
Sormenpäissä kihelmöi

Aina vaan minä

Mietin, että voisin tänne vaikka väsätä pienen esittelyn itsestäni. En kuitenkaan oikein tiedä mitä pitäisi sanoa, joten liitän kurssia varten tekemäni esittelyn itsestäni. Loppuun lisään vielä pari faktaa, jos vaikka auttaisivat ymmärtämään tätä sekavaa pientä mieltäni. Toivottavasti jaksaisitte lukea ja vaikka kommentoidakin!:)

"Minä sain nimeni äitini lukemasta Italiaan sijoittuvasta kirjasta. Caro, se tarkoittaa rikasta, rakasta ja kallista. Pidän nimestäni. Kun muita ristitään massatuotantona Lauroiksi ja Laureiksi on minun nimeni erilainen. Se erottuu joukosta. Se muistuttaa että minä olen minä, enkä kukaan muu.

Olen asunut koko ikäni Kirkkonummen laitamilla sijaitsevassa pienessä kylässä. Lapsiperheiden ja himolenkkeilijöiden idylliksi mainostettu paikka ei kuitenkaan saa kovin hyvää vastaanottoa Kehä III:n toisella puolella. Helsinkiin lukioon mennessäni sain vastailla kysymyksiin siitä, minkä merkkinen traktori tai kuinka monta lammasta perheelläni on. Välillä katkeroidun itsekin otsassani armottomana säteilevästä leimasta.

Tahtoisin sanoa olevani positiivinen ihminen. Sellainen, joka yrittää aina keksiä huonojenkin asioiden hyvät puolet. Aina ei energia kuitenkaan tähän riitä, varsinkaan kun elämä paljastaa pahimmat piirteensä. Yleensä nauran paljon. Joskus ehkä liikaakin ja kenties väärissä paikoissa. Tällä hetkellä yritän opetella nauramaan itselleni, epäonnistumisille ja erehdyksille jotka ovat osa jokaisen elämää.

Olen myös melko impulssiivinen, innostun nopeasti uusista asioista. Poden kausiluontoisia innostumisen hetkiä. Esimerkiksi aina syksyisin toistuu palava tarve uuden liikuntaharrastuksen aloittamiseen. Ennen kuin saan kuitenkaan tehtyä asialle mitään olen jo suunnannut kiinnostukseni muualle. Viimeisin päähänpisto, vielä toteutustaan odottava, on lähteä Tampereelle kirpputoreja kiertelemään.

Arvostan elämässä kiireettömyyttä. Sitä, että voi vain makoilla sohvalla rauhassa ilman stressiä ja antaa ajatusten vaeltaa. Pyrin varaamaan itselleni aikaa tälläisiin lepohetkiin kiireenkin keskellä. Ennenkaikkea olen siis laiska ja mukavuudenhaluinen"

Ja loppuun lupaamani faktat:

Kirjoitan kynsiblogia osoitteessa http://pitkakyntinen.blogspot.fi/ , joskin kirjoittaminen on vähän jäänyt lähiaikoina..Täytän joulukuun 27. päivä 20-vuotta. Lee on lempinimi, jonka veljeni keksi ollessani aivan vauva, itkiessäni kuulostin siltä kuin olisin huutanut lee lee, joten minusta tuli lee-vauva. Veljeni halusi myös tunkea minut mikroon, koska ei kestänyt itkemistäni. Omistan huolestuttavan määrän siili pehmoleluja. Musiikkimakuni vaihtelee kausittain räpistä kaikista imelimpiin rakkauslauluihin. Rakastan kesää. Turkoosi on lempivärini. Olin blondi 18 vuotta, kunnes värjäsin hiukseni tummanruskeiksi. Olen ollut saman pojan kanssa kohta kolme vuotta. Olen muuttanut pois kotoa, palannut kaikki tavarani muovikasseihin survottuina ja muuttanut uudestaan pois. Eniten pelkään pimeää ja yksin jäämistä.

Nykyisen opiskelu lukaalini jaan mm. Papun kanssa :)

Minä taistelen unen sotureita vastaan hajonneilla kilvillä ja tylpillä miekoilla.
Musta side silmilläni hakkaan sokeana jokaista ilmansuuntaa.
Ne kuiskivat ehdotuksia, houkuttelevat antautumaan, käymään maahan makaamaan ja sulkemaan silmät.
Mutta käsken niiden vain kadota, jättämään minut rauhaan.

#

Tehtävänä oli päästää sisäinen moittiva äänensä valloilleen ja katsoa mitä sillä oli sanottavana. :)

Huhuu, niin juuri sinä siinä.

Turha katsella ympärille ihmeissäsi,

Sinulle vätykselle minä puhun.

Niin juuri, ei mennyt taaskaan ihan nappiin.

Miksi sä et edes yritä?

Ja anna jo jumalauta niiden kynsien olla,

ei nyt ole aikaa tuollaiseen venkoiluun!

Keskity nainen, keskity!

Ei, ei me nyt mietitä eilistä,

ja ei tosiaankaan sitä yhtä ihanaa.

Ketään ei kiinnosta, anna jo olla.

No jos vaikka nyt voitaisiin palata asiaan?

Nainen mikä sun ongelmas on??

Äläkä yritä katsoa minua niinkuin et tietäisi mistä puhun.

Eikä hymyillä.

Eikä myöskään naureskella,

tämä on Vakava Asia!

Lopeta se paikoillasi kiemurtelu ja käy toimeen.

Nyt, heti, tällä sekunnilla.

Tai mä tulen ja vedän sua niin pataan.

Jos olisin maasto, millainen olisin?

Taivas on lähes pilvetön paria repaleista pupunmuotoista pilven haituvaa lukuunottamatta. Auringon säteet siivilöityvät tummanvihreiden lehtien läpi luoden pieniä valopilkkuja oksien ja nurmikon pinnalle. Ilmassa tuoksuu multa ja vastaleikattu ruoho. Tammet seisovat jykevästi suorassa rivissä pienen hiekkatien molemmin puolin muistuttaen vartiossa olevia sotilaita.

Erääseen tammeen on kiinnitetty keinu, jonka pinnasta punainen maali on hilseillyt osin kokonaan pois paljastaen altaan harmaan laudan. Keinu liikkuu laiskasti lämpimän kesätuulen mukana päästäen välillä hiljaisia narahduksia. Tammen kaarnaan, noin kyynerpään korkeudelle, on kaiverrettu nimikirjaimet sydämen sisään. Muistuttamaan onnellisista hetkistä puiden varjoissa.

Jostakin kantautuu vaimeaa musiikkia ja naurua. Äänet jäävät leijailemaan ilmaan kuin viitoittaakseen tien niille uteliaille, jotka onnekseen saattavat ne kuulla. Tie johtaa pienen keltaisen mökin pihaan, jonka keskelle on kasattu pöytiä ja erilaisia tuoleja. On meneillään kesäjuhla.

Lapset puhaltavat värikkäitä saippuakuplia ja yrittävät sitten iloisesti nauraen napata ne pienten käsiensä väliin. Ehjänä säilyneet kuplat kohoavat yhä korkeammalle ja korkeammalle kunnes ne katoavat auringon säteisiin. Aikuiset juovat vaaleanpunaista shampanjaa korkeista kapeista laseista ja syöttävät toisilleen mansikoita heinän korsista. Kaikki ovat pukeutuneet vaaleisiin kesäasuihin. Keskustelu pulppuilee hymyilevistä suista tasaisena virtana yltyen välillä riehakkaaseen nauruun.

Pöytien yläpuolelle on ripustettu erivärisiä paperisia koristelyhtyjä, jotka odottavat illan hämärtymistä päästäkseen täyteen loistoonsa. Lyhytkarvainen terrieri loikoilee varjossa pöydän alla, noutaen jokaisen epähuomiossa tai tarkoituksella sille maahan tiputetun herkkupalan.

Etäämmällä mökin seinään nojaa vanha naisten polkupyörä, jonka ohjaustankoon kiinnitetty kori on täytetty niityltä kerätyillä kukkasilla. Pyörän satulassa roikkuu peltinen kyltti joka toivottaa vieraat tervetulleiksi kesäparatiisiin. Harmaille kiviportaille on siroteltu pieniä kellertäviä simpukankuoria, jotka on tuotu matkamuistoina kaukaisista lämpimistä maista.

Vähitellen taivas värjääntyy vaaleanpunaiseksi kuiskien lupauksia toisista kevyistä kesäpäivistä. Aurinko laskee hitaasti horisonttiin heittäen vielä viimeiset säteensä juhlijoiden ylle. Unesta raukeat lapset kannetaan telttoihin ja peitellään makuupusseihin nukkumaan hyvänyönsuukot poskillaan. Paperisiin lyhtyihin on sytytetty tulet. Näyttää kuin piha olisi vaihtanut päälleen upean iltapuvun joka säihkyy kaikissa sateenkaaren väreissä. Joku kaivaa esiin kitaran jota alkaa hajamielisesti näppäillä. Soitto kiemurtelee pitkin puutarhaa vielä aamun sarastaessa.

#

Voi toivottomuuden multihuipentuma.. Näin se syysmasennus vaan alkaa:( Tuntuu että energiaa ei riitä mihinkään, ei edes niihin pieniin asioihin mitkä olisi pakko tehdä. Tänään piti käydä kaupassa, en käynyt. Tänään piti kirjoittaa, en kirjoittanut. Tunnin päästä pitäisi mennä tanssitunnille, en mene.

Tuntuu että tylsyys on lamaannuttanut minut täysin. En jaksa keskittyä mihinkään, en edes halua yrittää jaksaa. Väsyttää ja tekisi mieli vain nukkua kokoajan, mutta edes sitä en jaksa tehdä! Ainoa asia mitä teen on jääkaapin, television ja tietokoneen välillä raahautuminen, eikä sitäkään tapahdu niin useasti.

Keittiössä, jonka jaan 12 muun ihmisen kanssa pitäisi jaksaa ylläpitää pirteää smalltalkkia puolituntemattomien tyyppien kanssa, jotta vaikuttaisin mukavalta. En jaksa, ei kiinnosta, en pysty.

Päässä pyörii miljoona asiaa, mutta niistä päälimmäisenä on yksinäisyys. Tyhjyys.