Oli ekaluokan ensimmäinen päivä. Luokka tuoksui käsissä sulaneilta väriliiduilta, kostealta taulusieneltä ja ekaluokkalaisten unirähmältä. Uudet oppilaat kiemurtelivat pulpeteissaan, vieroksuivat tilannetta ja yrittivät kalastella vanhempiensa rauhoittavia katseita jostakin luokan perältä.
Opettaja oli vanhahko nainen, entinen kirkon ulkomaanavun lähettiläs, joka vannoi mielessään aloittavansa jokaisen aamun virrellä. Hän asteli korot kopisten luokan eteen ja otti kasvoilleen hymyn, jonka oli tarkoitus toivottaa pienet koululaiset tervetulleiksi, mutta joka muistutti enemmänkin ilmettä joka tahtomatta ilmestyy
kasvoille kun aistii jotakin vastenmielistä.
Luokan takimmaisessa pulpetissa istui pieni pullukka tyttö. Äidin valitsema mekko karhisteli kainaloiden kohdalta ja lettinauhojen rusetit yrittivät kokoajan aueta. Hän painautui keräksi pulpetin suojaan katse kaarrellen arasti toisten oppilaiden selissä sekä luokan seinälle liimatuissa aakkosissa ja toivoi olevansa kotona.
Yhtäkkiä tyttö havahtui siihen, että muut tuijottivat häntä. Jopa opettajakin oli lakannut puhumasta ja katsoi nyt tyttöön silmälasiensa takaa jokseenkin pelottavasti. Avuttomana tyttö vilkuili ympärilleen tietämättä mistä oikein oli kyse.
“Tulepas nyt vaan tänne luokan eteen,” opettaja mairitteli karheasti. Tyttö nousi hitaasti ylös ja lähti raahustamaan kohti luokan etuosaa. Pienet uteliaat katseet viilsivät selässä ja tytön kädet alkoivat hikoilla.
Kädet tiukasti sivuillaan roikkuen tyttö seisoi liikahtamatta luokan edessä ja tuijotti lattialaattojen reunamia. “Noh, annas tulla. Mikäs sinun nimesi on?”
Tyttö nosti pelokkaasti päänsä ja tunsi poskien kuumenevan. Kyllä hän etunimensä muisti, mutta lopusta ei ollut aivan varma. Hän yritti palauttaa mieleensä kotitalon ulko-ovessa lukevaa sukunimeä, äidin luettelemaa litaniaa tämän vastatessa puhelimeen, jopa isoveljensä nimeä, mutta mikään ei auttanut. Värisevällä äänellä hän kuiskasi liitupölystä harmaaseen ilmaan: En mä tiedä.
Silloin tytön äiti, joka oli pysytellyt muiden vanhempien takana tarkkailemassa tilannetta, tunkeutui esiin takki rahisten. Tytön ilme kirkastui asteen verran hänen tavoittaessaan äitinsä tutut siniset silmät.
“Äiti mikä se oli? Mä en muista.”
“Se on Caro. Sun nimes on Caro!” äiti älähti ja pudisti päätään neuvottomana.
“Jaahas, tervetuloa kouluun Kaaro” opettaja toivotti happamasti, “voit palata
paikallesi.” Ja tyttö palasi paikalleen pidätellen itkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti