Se syksy oli erilainen.

Taivas pysyi itsepintaisesti hailakan sinisenä, vaikka lehdissä mainostettiin jo ensilumien tuloa. Aurinko poltti bussin ikkunoidenkin läpi ja hiki virtasi syysvaatteilla varustautuneiden ihmisten nenänpieliä pitkin. Puiden lehdet ja ruoho olivat onnistuneet yhä säilyttämään vihreän kesäturkkinsa ja ötökät olivat heränneet uudestaan eloon. Mutta ennenkaikkea se syksy oli erilainen, sillä Tyttö oli onnellinen.

Hän ei enää tarvinnut aurinkolaseja tai korviavihlovaa musiikkia rakentaakseen ympärilleen ohutta suojakalvoa muista. Hän ei enää piilotellut asunnossaan sälekaihtimet alhaalla, vaan antoi auringon säteiden ryöpytä elämäänsä ja itseensä. Aamu-usva  pehmitti korkojen kopinan tasaiseksi rytmiksi hänen tasapainotellessa kadunreunoja pitkin, eikä Tyttö enää taistellut syksyn riepottelemien vastatuulien kanssa: hän soljui sulavasti eteenpäin. Maailma oli hänessä ja hän oli maailmassa.

Iltaisin Poika suukotti Tytön vartalon turraksi murheilta, niinkuin heidän yhteisinä alkuvuosinaan. Yhdessä he pujahtivat peiton alle piiloon ja hihittelivät monsterit pois sängyn alta. Unelmat ja toiveet palasivat olemassaoloon kuin keväällä asfaltin läpi puskevat versot. Ja joka yö he käpertyivät yhdeksi onnelliseksi klöntiksi hengittäen samaa uni-ilmaa toistensa ihoilta.

Ja Tyttö, hän oli onnellisempi kuin kukaan olisi osannut aavistaa.