Tunnelukot

Mietin että miten me päädyttiin tähän, milloin me päätettiin että juuri me kuulutaan yhteen? Milloin lakkasin osaamasta elää itselleni ja aloin elämään sinulle? Mitä jos joku tulee ja yhtäkkiä vetää pohjan kaiken alta? Tiputaanko me lujaa ja nopeasti kivikovalle betonilattialle ja murrutaan pieniksi atomeiksi vai leijaillaanko untuvan lailla jonkun viattoman ohikulkijan poskelle, jäädytään siihen täydelliseksi lumihiutaleeksi? 

Pelkään enemmän kuin koskaan. Pelkään että minä muutun, pelkään että sinä muutut. Ja samalla muutos on jo tapahtunut. Minä ravaan huoneen nurkissa piilotellen kyyneleitä tapetin poimuihin ja sinä huokailet sängyssä syviä kyllästyneitä lauseita. Älä nyt viitsi. Mikä sulla taas on. Ja minä juoksen ja juoksen yhä lujempaa, kunnes koko huone pyörii päässäni ja seinät huutavat nimeäni. Mutta minä pelkään. Joku päivä sinä saat tarpeeksesi, tipautat minut roskakorin pohjalle huutamaan riettauksia ja kävelet pois elämästäni.

Koska meidän piti olla me. Meidän piti taistella kaikkia muun maailman vääryyksiä ja epäilyjä vastaan. Tappaa juorujen lohikäärmeet ja todistaa että me olemme vahvempia kuin yksikään jättiläinen. Ja nyt, minä alan murtumaan. Kaikki mitä haluan on käsissäni, mutten pysty uskomaan sitä, se on vain harhaa.

Kun mietin tulevaisuutta, meidän yhteistä, osaan piirtää mielikuvia koirasta ja yhdestä täydellisestä lapsesta sinun piirteinesi, omakotitalosta jonka rakennamme yhdessä ja sunnuntai aamuna sänkyyn leijailevasta vastapaistetun leivän tuoksusta. Tuleeko niin tapahtumaan koskaan? Sillä samalla vaikka janoan kaikkea tätä niin, että sydämeeni sattuu jokainen sekuntti ja ihoni kihelmöi odotuksesta, minä pelkään. Kaikkea mitä tulee tapahtumaan, kaikkea mitä toivoisin tapahtuvan. Minä pelkään ja Pelkään ja PELKÄÄN. Pelkästään.

Joku sanoi kaiken johtuvan tunnelukoista. Pikkuhiljaa mieleen jääneistä solmuista, ratkaisemattomista ongelmista, huonoista kokemuksista. Ne ohjaavat minua kuin mieletöntä robottia, täysin tunnekuohujen armoilla seilaavaa purtta. Läheisyysriippuvuus, toisten miellyttäminen, sairaalloinen rakkauden kaipuu, kyky olla luottamatta toisiin ihmisiin. Sellainen minä olen, sellaiseksi olen tullut. Ja siksi eniten pelkäänkin itseäni.