Puhdas lumihanki

Venla taitteli hitaasti kermanvärisen villapuseronsa ja asetti sen juhlallisesti matkalaukkuun muiden vaatteiden päälle. Pusero oli lahja Mikolta, ensimmäinen heidän seurustelunsa alussa. Oli vain kohtalon ivaa sen olleen Venlan päällä tämän astuessa Henryn taidegalleriaan. Ensimmäinen vaate, jonka mies oli myöhemmin samana iltana hellästi kuorinut naisen päältä ja tiputtanut kylmälle marmorilattialle. Sinne Venla oli mielessään pudottanut myös Mikon, piiloon puseron poimuihin. Sinä hetkenä kaikki entinen särkyi ja alkoi uusi ajanjakso täynnä valheita.

Mikko edusti Venlalle pysyvyyttä ja taloudellisesti vakaata tulevaisuutta. Rivitaloa, lapsia ja kultaistanoutajaa. Tuttua turvallista vaniljajäätelöä, lähetyssaarnaaja-asentoa. Henry oli seikkailu. Kielletty iltapäivän märkä uni, joka ei kadonnut silmien avautuessa, vaan muuttui yhä paremmaksi. Heidän välillään oli eläimellistä kiihkoa, kitkaa, jollaista Mikko ei pystynyt tuottamaan.

Venla istuutui ruskealle päiväpeitolle ja silitti sen sileää pintaa. Hän oli ollut liian varomaton, luottanut sokeasti onneensa ja joutui nyt maksamaan karvaan tappion korkoja myöten. Nyt piti tehdä päätös. Laskea faktat paperille ja miettiä toimintasuunnitelma. Punaisena hehkuva plusmerkki vessan roskakorissa oli vain vaikeuttanut tilannetta entisestään.

Avain rapisi ulko-ovessa, hetken päästä Mikko astuisi sisään ja Venlan täytyisi kohdata demoninsa. Mikko suhtautuisi tyynen rauhallisesti mutta loukatusti, tuijottaisi hiljaa sukankärkiään hartiat lytyssä. Eteisestä kuului kenkien töminää, lumi putoili kasoina matolle ja jätti vesilammikoita jälkeensä. Mikko huikkasi iloisen tervehdyksen, Venla ei ikinä arvaisi kehen hän oli kaupungilla törmännyt. Venla tuskin kuunteli, istui vain nahkasohvalla silitellen hajamielisenä jaloissaan makaavaa matkalaukkua. Mikko asteli olohuoneeseen perässään vanha koulukaverinsa, esitteli hänet Venlalle, lausui nimen tarkasti artikuloiden, Henry Sten.

Venla laukaisi katseensa salamannopeasti mieheen, tunsi kuumotuksen nousevan poskilleen. Henry vastasi katseeseen uhmakkaasti, kysyi naurahtaen että matkoillekko sitä oltiin lähdössä. Viimein Mikkokin huomasi matkalaukun ja loi kysyvän katseen vaimoonsa, mistä oikein oli kysymys? Venla nieleskeli tyhjää, tuijotti vain sanattomia miehiä.

-Mä lähden pois. Lopullisesti. Kummankin luota.

Henry oli ensimmäinen joka reagoi, intti että miten niin pois? Venla tuijotti onttona takaisin, nosti vaistomaisesti kätensä mahakumpunsa alulle. Henry huomasi eleen, näytti tajuavan jotakin, yritti puhua, mutta kakoi vain ilmaa. Seinissä kaikui ääneen lausumaton paljastus.

Mikko hyökkäsi kiinni Henryn kurkkuun ja miehet kaatuivat yhtenä myttynä lattialle. Matto meni ruttuun ja pöydällä ollut maljakko kaatui nurin. Venla huokasi syvään, nosti matkalaukun ja lähti katsomatta taakseen. Lumi putoili lohduttavasti hartioille ja piilotti ensimmäistä kertaa elämässään yksin olevan naisen jäljet.