Ikävä on upottava peitto. Hänen mennessä pois tungen sen syvälle kaapin uumeniin piiloon. Välillä kuitenkin raotan ovea ja hautaan kasvoni kitkeränsuloiseen tuoksuun, tuudittuneena tunteeseen että vielä joku päivä hän palaa luokseni. Välillä kaivan sen kokonaan ulos, uppoan siihen ja annan itkun vääristää kehoni.
Ikävä on pakolla nielty piikkilanka. Väkisin kurkusta alas tungettu roikale joka viiltää ihoon pieniä haavoja joka sekuntilla. Raastaa raastaa sisältäpäin, takertuu ja kiristää. Vihainen karvamato joka vähitellen tappaa. Ja silti silitän sen rosoista pintaa kädet verestä punaisina ja hyssyttelen kuin pientä vauvaa.
Ikävä on uni. Toive ja harha siitä että kaikki on kuin ennen. Ihojen kosketusta ja naurua joka aamulla herätessä muuttuu tuhkaksi. Keskusteluja joita ei koskaan käyty ja joihin silti rakastutaan yhä uudelleen. Outoja vaatteita verhoamassa tuttua kehoa. Hiestä ja itkusta märkiä lakanoita. Uskoa että kaikki on totta.
Ikävä on kaapin päällä ivaansa nauravat pölyhiukkaset. Ikävä on sängyn jalkopäässä mytyssä oleva sukka. Ikävä on kadonnut matkalaukku. Ikävä on sadepisaroita siideritölkissä. Ikävä on heijastus ikkunassa, valopilkku kameran linssissä, pohjaton lumikinos, rikkinäinen jouluvalo. Ikävä on hän.
Ja koko elämäni olen eniten ikävöinyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti