tinasotilastyttö

Kadulla makaa sadepisaroita yhteen liuenneina kasoina, harmaana arjen kaaoksesta. Vai ovatko ne jonkun taakseen jättämiä kyyneleitä, silmäkulman ylitse vuotaneita huolia? Suolaista tai makeaa vettä, ne imeytyvät rikkinäisten kengänpohjien läpi raidallisiin sukkiin, kylmettävät varpaat. Taivas on öykkäröivän väritön. Se latelee uhkauksiaan möreällä äänellä ja pienet ihmiset sen alapuolella kipittävät karkuun sormet valmiusasennoissa painamaan sateenvarjojensa avausmekanismeja.

Ihmisvilinän keskellä, itsekkäiden tanttojen ylisuurten kauppakassien puserruksissa kulkee tyttö. Tuskin 15 vuotta vanhempi, siniset silmät suurina pelosta ja suu epätoivosta täyteläiseen O:hon vääntyneenä. Kadut eivät ole ennalta tuttuja, eivätkä ne huokaile kotoisasti tutustumaan itseensä. Kivetyksellä istuu kurttuinen koirannaamainen mies kietoutuneena vilttiin. Edessään sillä on Pauligin pahvimuki, pohjalla vain halveksuvia katseita ja ymmärtämättömyydestä kapeita haukkumasanoja.

Ala-asteella ostettu Hello Kitty-reppu selkänikamia hakaten Linda etenee hiljaa, varoen osumasta ympärillään parveileviin vihaisiin pikakiitäjiin. Se on hänen turvansa, suojakilpensä. Taikaovi mielikuvituksen luomaan satumaahan, missä sadepisaratkin maistuvat toffeelta. Toiset kutsuvat Lindaa lapselliseksi, itse hän luulee olevansa haaveilija.

Lindalla on omat arpensa, salaisuudet mahanpohjassa. Ääneen mainitsemattomat faktat, jotka saavat sukat hiertämään kantapäitä ja hameen liimautumaan kiinni ihoon. Itkeä hän ei tahdo, ei oikein osaakaan, niin vähän hän loppujenlopuksi tapahtuneesta ymmärtää. Jalka lipuu toisen eteen pakotetusti kuin tinasoturilla.

Osastolla kaksi kertaa Lindan ikäiset naiset loivat hiivaisia vilkaisuja häneen upottaessaan esikoisiaan toppavaatteiden uumeniin. Ne tuijottivat otsasuonet pamppaillen, muodostivat päidensä päälle ajatuskuplia, joissa paheksuivat häntä. Haalareihin sullotut punaposkiset kikkarapäätkin pälyilivät uteliaina kypärähattujensa silmäköistä, typerät tulevaisuuden lähiöongelmat. Mutta Linda vain istui kuluneen keltaisella muovituolilla ja heijasi itseään hitaasti edestakaisin. Sulki silmänsä ja samalla myös itsensä.

Linda tuntee kuinka arvet lähtevät leviämään pitkin raajoja, valuttavat purppuranpunaista nestettä farkkujen taitteisiin. Kuumana ja kosteana, tuomitsevana. Hän ei tahdo ajatella, ei pysty myöntämään. Antaa mädän valua itsestään, hajun humalluttaa pään. Ihmiset kääntyvät katsomaan, nyrpistävät nenäänsä ja osoittelevat känsäisillä sormillaan. Murhaajan tuoksu.

Lätäköiden harmaat pisarat muuttuvat punaisiksi. Ne alkavat poreilemaan ja suihkimaan ympärilleen polttavaa laavaa. Kuuluu huutoa, lapsen itkua joka polttomerkitsee tärykalvoihin pääkallojen kuvia. Lammikon pinnalle nousee kaljuja mulkosilmäisiä nukkeja, kehonosat puoliksi sulaneina, silmät mustiksi puhkottuina. Nostellen käsiään ja muita epämuodostuneiksi käristyneitä raajojaan ne päästävät ilmoille kivuliaan mantransa, joka hyökkää päälle kuin kuusipäinen peto.

Linda kiertää tylysti maahan auenneet helvetinkraaterit ja juoksee. Juoksee kunnes jalat ottavat ohjat ruorista ja alkavat elää omaa elämäänsä. Ne huutavat käskyjä kuin pahainen merikapteeni, vannottavat jatkamaan. Vauvan huuto kaikuu yhä otsalohkossa, jää sinne ikuisesti poukkoilemaan. Luomaan jäähileitä mielen sopukoihin, puuduttamaan kivuliaat muistot.

Linda saapuu autiolle rannalle. Tuuli on tyyntynyt,samoin huuto hänen päässään. Olo on henkeäsalpaavan rauhallinen, viiltävä kipu mahanpohjassakin on poissa. Meri on saanut päälleen raikkaana kimaltavan jääpeiton, marmoripinnan joka peittää alleen miljoona unohdettua salaisuutta. Lumi muodostaa sen päälle pieniä valkoisia pyörteitä, kerälle käpertyneitä kissanpentuja. Mutta Linda ei näe mitään niistä, ei, hänen mielessään on kesä ja rantahiekkaan jääneet jalanjäljet.

Lumi narahtaa Lindan tennarin alla juhlallisesti hänen harppoessaan kohti hileiksi kiteytynyttä merta. Hän antaa painavan reppunsa pudota maahan ja suoristaa ylväästi selkänsä flamingon muotoiseen kaareen. Askeleet ovat kevyitä kuin sunnuntai iltapäivien unet, jälkiä jättämättömiä. Hetken Linda kuvittelee kävelevänsä vetten päällä, siniset aallot kutittavat varpaanvälejä ja roiskivat suolapisaroita silmäripsiin. Linda hymyilee, ei vain suullaan vaan koko olemuksellaan. Vielä jään pettäessä alta ja pudottaessa hänet hyisen vesimassan syleilyyn Linda hymyilee. On niin hyvä olla.