Se syksy oli erilainen.
Taivas pysyi itsepintaisesti hailakan sinisenä, vaikka lehdissä mainostettiin jo ensilumien tuloa. Aurinko poltti bussin ikkunoidenkin läpi ja hiki virtasi syysvaatteilla varustautuneiden ihmisten nenänpieliä pitkin. Puiden lehdet ja ruoho olivat onnistuneet yhä säilyttämään vihreän kesäturkkinsa ja ötökät olivat heränneet uudestaan eloon. Mutta ennenkaikkea se syksy oli erilainen, sillä Tyttö oli onnellinen.
Hän ei enää tarvinnut aurinkolaseja tai korviavihlovaa musiikkia rakentaakseen ympärilleen ohutta suojakalvoa muista. Hän ei enää piilotellut asunnossaan sälekaihtimet alhaalla, vaan antoi auringon säteiden ryöpytä elämäänsä ja itseensä. Aamu-usva pehmitti korkojen kopinan tasaiseksi rytmiksi hänen tasapainotellessa kadunreunoja pitkin, eikä Tyttö enää taistellut syksyn riepottelemien vastatuulien kanssa: hän soljui sulavasti eteenpäin. Maailma oli hänessä ja hän oli maailmassa.
Iltaisin Poika suukotti Tytön vartalon turraksi murheilta, niinkuin heidän yhteisinä alkuvuosinaan. Yhdessä he pujahtivat peiton alle piiloon ja hihittelivät monsterit pois sängyn alta. Unelmat ja toiveet palasivat olemassaoloon kuin keväällä asfaltin läpi puskevat versot. Ja joka yö he käpertyivät yhdeksi onnelliseksi klöntiksi hengittäen samaa uni-ilmaa toistensa ihoilta.
Ja Tyttö, hän oli onnellisempi kuin kukaan olisi osannut aavistaa.
lauantai 14. syyskuuta 2013
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Aiheesta: Elämäni noloin kokemus
Oli ekaluokan ensimmäinen päivä. Luokka tuoksui käsissä sulaneilta väriliiduilta, kostealta taulusieneltä ja ekaluokkalaisten unirähmältä. Uudet oppilaat kiemurtelivat pulpeteissaan, vieroksuivat tilannetta ja yrittivät kalastella vanhempiensa rauhoittavia katseita jostakin luokan perältä.
Opettaja oli vanhahko nainen, entinen kirkon ulkomaanavun lähettiläs, joka vannoi mielessään aloittavansa jokaisen aamun virrellä. Hän asteli korot kopisten luokan eteen ja otti kasvoilleen hymyn, jonka oli tarkoitus toivottaa pienet koululaiset tervetulleiksi, mutta joka muistutti enemmänkin ilmettä joka tahtomatta ilmestyy
kasvoille kun aistii jotakin vastenmielistä.
Luokan takimmaisessa pulpetissa istui pieni pullukka tyttö. Äidin valitsema mekko karhisteli kainaloiden kohdalta ja lettinauhojen rusetit yrittivät kokoajan aueta. Hän painautui keräksi pulpetin suojaan katse kaarrellen arasti toisten oppilaiden selissä sekä luokan seinälle liimatuissa aakkosissa ja toivoi olevansa kotona.
Yhtäkkiä tyttö havahtui siihen, että muut tuijottivat häntä. Jopa opettajakin oli lakannut puhumasta ja katsoi nyt tyttöön silmälasiensa takaa jokseenkin pelottavasti. Avuttomana tyttö vilkuili ympärilleen tietämättä mistä oikein oli kyse.
“Tulepas nyt vaan tänne luokan eteen,” opettaja mairitteli karheasti. Tyttö nousi hitaasti ylös ja lähti raahustamaan kohti luokan etuosaa. Pienet uteliaat katseet viilsivät selässä ja tytön kädet alkoivat hikoilla.
Kädet tiukasti sivuillaan roikkuen tyttö seisoi liikahtamatta luokan edessä ja tuijotti lattialaattojen reunamia. “Noh, annas tulla. Mikäs sinun nimesi on?”
Tyttö nosti pelokkaasti päänsä ja tunsi poskien kuumenevan. Kyllä hän etunimensä muisti, mutta lopusta ei ollut aivan varma. Hän yritti palauttaa mieleensä kotitalon ulko-ovessa lukevaa sukunimeä, äidin luettelemaa litaniaa tämän vastatessa puhelimeen, jopa isoveljensä nimeä, mutta mikään ei auttanut. Värisevällä äänellä hän kuiskasi liitupölystä harmaaseen ilmaan: En mä tiedä.
Silloin tytön äiti, joka oli pysytellyt muiden vanhempien takana tarkkailemassa tilannetta, tunkeutui esiin takki rahisten. Tytön ilme kirkastui asteen verran hänen tavoittaessaan äitinsä tutut siniset silmät.
“Äiti mikä se oli? Mä en muista.”
“Se on Caro. Sun nimes on Caro!” äiti älähti ja pudisti päätään neuvottomana.
“Jaahas, tervetuloa kouluun Kaaro” opettaja toivotti happamasti, “voit palata
paikallesi.” Ja tyttö palasi paikalleen pidätellen itkua.
Opettaja oli vanhahko nainen, entinen kirkon ulkomaanavun lähettiläs, joka vannoi mielessään aloittavansa jokaisen aamun virrellä. Hän asteli korot kopisten luokan eteen ja otti kasvoilleen hymyn, jonka oli tarkoitus toivottaa pienet koululaiset tervetulleiksi, mutta joka muistutti enemmänkin ilmettä joka tahtomatta ilmestyy
kasvoille kun aistii jotakin vastenmielistä.
Luokan takimmaisessa pulpetissa istui pieni pullukka tyttö. Äidin valitsema mekko karhisteli kainaloiden kohdalta ja lettinauhojen rusetit yrittivät kokoajan aueta. Hän painautui keräksi pulpetin suojaan katse kaarrellen arasti toisten oppilaiden selissä sekä luokan seinälle liimatuissa aakkosissa ja toivoi olevansa kotona.
Yhtäkkiä tyttö havahtui siihen, että muut tuijottivat häntä. Jopa opettajakin oli lakannut puhumasta ja katsoi nyt tyttöön silmälasiensa takaa jokseenkin pelottavasti. Avuttomana tyttö vilkuili ympärilleen tietämättä mistä oikein oli kyse.
“Tulepas nyt vaan tänne luokan eteen,” opettaja mairitteli karheasti. Tyttö nousi hitaasti ylös ja lähti raahustamaan kohti luokan etuosaa. Pienet uteliaat katseet viilsivät selässä ja tytön kädet alkoivat hikoilla.
Kädet tiukasti sivuillaan roikkuen tyttö seisoi liikahtamatta luokan edessä ja tuijotti lattialaattojen reunamia. “Noh, annas tulla. Mikäs sinun nimesi on?”
Tyttö nosti pelokkaasti päänsä ja tunsi poskien kuumenevan. Kyllä hän etunimensä muisti, mutta lopusta ei ollut aivan varma. Hän yritti palauttaa mieleensä kotitalon ulko-ovessa lukevaa sukunimeä, äidin luettelemaa litaniaa tämän vastatessa puhelimeen, jopa isoveljensä nimeä, mutta mikään ei auttanut. Värisevällä äänellä hän kuiskasi liitupölystä harmaaseen ilmaan: En mä tiedä.
Silloin tytön äiti, joka oli pysytellyt muiden vanhempien takana tarkkailemassa tilannetta, tunkeutui esiin takki rahisten. Tytön ilme kirkastui asteen verran hänen tavoittaessaan äitinsä tutut siniset silmät.
“Äiti mikä se oli? Mä en muista.”
“Se on Caro. Sun nimes on Caro!” äiti älähti ja pudisti päätään neuvottomana.
“Jaahas, tervetuloa kouluun Kaaro” opettaja toivotti happamasti, “voit palata
paikallesi.” Ja tyttö palasi paikalleen pidätellen itkua.
torstai 8. elokuuta 2013
opk
(Onnistuin sittenkin saamaan lopullisesti kadonneksi luulemani työnäyteseminaarin tekstit arvioijaltani! Tässä siis oppimispäiväkirjaksi tarkoitettu tekstipätkä palautteen antamisen vaikeudesta.)
Painettuaan sähköpostin lähetysnappia hän tunsi välittömästi kirpaisun selkänikamissaan. Teksti oli pelkkää sanaoksennusta, johon oli painettu alkuperä sateenkaarenvärisin kirjaimin. Mitä muut sanoisivat? Taatusti nauraisivat, höhöttelisivät keskellä yötä silmät kiiluen tietokoneidensa ruutujen valossa. Kiroisivat ääneen joutuessaan kuluttamaan aikaansa tällaiseen roskaan.
Minä en anna sen tapahtua, hän ajatteli vielä pyöriessään aamuyöstä hikisissä lakanoissaan. Suojelen tekstejäni kuin tiikeriemo pentujaan, raatelen jokaisen joka tulee liian lähelle. Ja niin hän kasvatti kyntensä ja viilasi ne teräviksi, sujautti paidan alle onnea tuovan riipuksen suojakseen ja asteli tuomioitavaksi. Pää oli täynnä sinipunertavaa usvaa, hän ei tiedostanut kunnolla vartalonsa liikkeitä istahtaessaan muiden oppilaiden sekaan, vain sydämen yhtäjaksoinen syke tiedotti hänelle itselleen hänen olevan yhä elossa.
Kylmä hiki kiemurteli esiin kainalokuopista ja virtasi puroina pitkin käsivarsia. Nyt ne vilkuilevat minua säälivästi, nauravat päidensä sisällä että tuossa se luuseri on. Kädet puristuivat pöydän alla nyrkkiin. Hän valmistautui loikkaamaan pöydän päälle ja kärventämään suustaan syöksyvällä tulenlieskalla sen, joka ensimmäisenä avaisi kultaisen sanavarastonsa.
Aika muuttui limaiseksi tahnaksi, sekuntit venyivät silmien edessä ikuisuuksiksi ja sulautuivat kellotauluun. Paperin rapinaa. Nitojan naksutusta. Kynän kopauttelua pöytään. Joku keräsi omat paperiarkkinsa kasaan ja hakkasi niitä hetken pöytää vasten saadakseen reunat kohdilleen. Miksei se voisi vain alkaa jo? Antakaa tulla, repikää minut palasiksi!
Ja kun hetki viimein koitti, hän sulki suunsa ja korvansa, sulkeutui pienen kuplan sisään ja hymisi itsekseen. Minä pyyhin niiden arvottomat sanat pois, kiillotan paperini jälleen valkoisiksi ja liimaan ne seinälleni. En minä tarvitse niiden kommentteja, kyllä minä itse tiedän mitä olen tekemässä!
Mutta ei hän tiennyt. Tarinat jämähtivät paikoilleen, eivät enää suostuneet suihkuta sormia pitkin näppäimistölle, vaan jäivät kuiskimaan niin kauas sisuksiin, ettei sanoja erottanut kunnolla. Hän tuskastui, kieltäytyi uskomasta, pettyi ja lopulta myöntyi.
Hän kaivoi muilta saamansa kommentit roskakorista, suoristi paperit ja luki viimein oikeasti, mitä muut halusivat hänelle ehdottaa. Sanat olivat ensin takussa, hän ei tahtonut saada niistä selvää, niin korkeaksi hän oli omat suojamuurinsa rakentanut. Sitten ne hiljalleen kampautuivat auki, pudottivat lettinauhansa hänen tarrattavaksi, je heilauttivat takaisin sanojen valtakuntaan.
Ja jälleen tarina roiskui tietokoneen näytölle kuin huolettoman maalarin sudista. Mielipuolisesti nauraen hän tuijotti kasvavaa sanakäärmettä ja tunsi jotakin. Oliko se nöyryyttä?
Sitten eteen tuli kuoppa. Syvä ja musta kuin keskitalven yöt. Oli hänen vuoronsa antaa palautetta muille. Lukea toisten tarinat ja runot ja päättää mitä mieltä niistä oli. En minä osaa, en taatusti osaa, ihan varmana en osaa! Käsivarsiin kavoi punaista ihottumaa, joka levisi läikkinä yhä laajemmalle alueelle. Mennäkkö kuopan yli vaiko ali, hän pohti raivoisasti pääsemättä lopputulokseen.
Palautteen antamisesta tuli ylitsepääsemätön kuilu. Joka kerta kun hän avasi suunsa, hän tunsi putoavansa yhä syvemmälle kuilun uumeniin ja unohti sanat. Muminaa, yskimistä, punastelua. Pöydän alle piiloon vajoamista.
Kyllä hän välillä onnistuikin, hymyili pystyessään sanomaan jotakin tarinoista, mutta suurimman osan ajasta hän vain istui turtana ja ihmetteli miten muut pystyivät keskustelemaan. Hän ponnisteli tunteakseen edes pienen hetken jotakin tekstien herättämää, mutta tunteet oli lukittu juuri sen oven taakse, johon hänellä itsellään ei avainta ollut. Usein tuntien jälkeen iski suuttumus, miksen minä osaa vaikka kuinka yritän? Sanat pyörivät huulilla, mutta eivät löytäneet ulospääsyä. Sisällä ne polttelivat silti enemmän kuin häpeästä punaiset posket.
Murhanhimoisesti omaa peilikuvaansa tuijottaen hän antoi sarjatulen ravistaa kehoaan. Avokämmenen osuessa poskea vasten kuului kumea maiskahdus, yhä uudelleen ja uudelleen. Lannistuneena omasta tahdonvoimastaan hän päätti oppia. Hakata matalaksi kaikki suojamuurinsa, luovuttaa aseet ja antautua. Askeleet olivat enenmmänkin varpaanheilautuksia, kuin askeleita, mutta suunta oli silti eteenpäin. Jonakin päivänä hän pystyisi antamaan kunnolla palautetta.
Painettuaan sähköpostin lähetysnappia hän tunsi välittömästi kirpaisun selkänikamissaan. Teksti oli pelkkää sanaoksennusta, johon oli painettu alkuperä sateenkaarenvärisin kirjaimin. Mitä muut sanoisivat? Taatusti nauraisivat, höhöttelisivät keskellä yötä silmät kiiluen tietokoneidensa ruutujen valossa. Kiroisivat ääneen joutuessaan kuluttamaan aikaansa tällaiseen roskaan.
Minä en anna sen tapahtua, hän ajatteli vielä pyöriessään aamuyöstä hikisissä lakanoissaan. Suojelen tekstejäni kuin tiikeriemo pentujaan, raatelen jokaisen joka tulee liian lähelle. Ja niin hän kasvatti kyntensä ja viilasi ne teräviksi, sujautti paidan alle onnea tuovan riipuksen suojakseen ja asteli tuomioitavaksi. Pää oli täynnä sinipunertavaa usvaa, hän ei tiedostanut kunnolla vartalonsa liikkeitä istahtaessaan muiden oppilaiden sekaan, vain sydämen yhtäjaksoinen syke tiedotti hänelle itselleen hänen olevan yhä elossa.
Kylmä hiki kiemurteli esiin kainalokuopista ja virtasi puroina pitkin käsivarsia. Nyt ne vilkuilevat minua säälivästi, nauravat päidensä sisällä että tuossa se luuseri on. Kädet puristuivat pöydän alla nyrkkiin. Hän valmistautui loikkaamaan pöydän päälle ja kärventämään suustaan syöksyvällä tulenlieskalla sen, joka ensimmäisenä avaisi kultaisen sanavarastonsa.
Aika muuttui limaiseksi tahnaksi, sekuntit venyivät silmien edessä ikuisuuksiksi ja sulautuivat kellotauluun. Paperin rapinaa. Nitojan naksutusta. Kynän kopauttelua pöytään. Joku keräsi omat paperiarkkinsa kasaan ja hakkasi niitä hetken pöytää vasten saadakseen reunat kohdilleen. Miksei se voisi vain alkaa jo? Antakaa tulla, repikää minut palasiksi!
Ja kun hetki viimein koitti, hän sulki suunsa ja korvansa, sulkeutui pienen kuplan sisään ja hymisi itsekseen. Minä pyyhin niiden arvottomat sanat pois, kiillotan paperini jälleen valkoisiksi ja liimaan ne seinälleni. En minä tarvitse niiden kommentteja, kyllä minä itse tiedän mitä olen tekemässä!
Mutta ei hän tiennyt. Tarinat jämähtivät paikoilleen, eivät enää suostuneet suihkuta sormia pitkin näppäimistölle, vaan jäivät kuiskimaan niin kauas sisuksiin, ettei sanoja erottanut kunnolla. Hän tuskastui, kieltäytyi uskomasta, pettyi ja lopulta myöntyi.
Hän kaivoi muilta saamansa kommentit roskakorista, suoristi paperit ja luki viimein oikeasti, mitä muut halusivat hänelle ehdottaa. Sanat olivat ensin takussa, hän ei tahtonut saada niistä selvää, niin korkeaksi hän oli omat suojamuurinsa rakentanut. Sitten ne hiljalleen kampautuivat auki, pudottivat lettinauhansa hänen tarrattavaksi, je heilauttivat takaisin sanojen valtakuntaan.
Ja jälleen tarina roiskui tietokoneen näytölle kuin huolettoman maalarin sudista. Mielipuolisesti nauraen hän tuijotti kasvavaa sanakäärmettä ja tunsi jotakin. Oliko se nöyryyttä?
Sitten eteen tuli kuoppa. Syvä ja musta kuin keskitalven yöt. Oli hänen vuoronsa antaa palautetta muille. Lukea toisten tarinat ja runot ja päättää mitä mieltä niistä oli. En minä osaa, en taatusti osaa, ihan varmana en osaa! Käsivarsiin kavoi punaista ihottumaa, joka levisi läikkinä yhä laajemmalle alueelle. Mennäkkö kuopan yli vaiko ali, hän pohti raivoisasti pääsemättä lopputulokseen.
Palautteen antamisesta tuli ylitsepääsemätön kuilu. Joka kerta kun hän avasi suunsa, hän tunsi putoavansa yhä syvemmälle kuilun uumeniin ja unohti sanat. Muminaa, yskimistä, punastelua. Pöydän alle piiloon vajoamista.
Kyllä hän välillä onnistuikin, hymyili pystyessään sanomaan jotakin tarinoista, mutta suurimman osan ajasta hän vain istui turtana ja ihmetteli miten muut pystyivät keskustelemaan. Hän ponnisteli tunteakseen edes pienen hetken jotakin tekstien herättämää, mutta tunteet oli lukittu juuri sen oven taakse, johon hänellä itsellään ei avainta ollut. Usein tuntien jälkeen iski suuttumus, miksen minä osaa vaikka kuinka yritän? Sanat pyörivät huulilla, mutta eivät löytäneet ulospääsyä. Sisällä ne polttelivat silti enemmän kuin häpeästä punaiset posket.
Murhanhimoisesti omaa peilikuvaansa tuijottaen hän antoi sarjatulen ravistaa kehoaan. Avokämmenen osuessa poskea vasten kuului kumea maiskahdus, yhä uudelleen ja uudelleen. Lannistuneena omasta tahdonvoimastaan hän päätti oppia. Hakata matalaksi kaikki suojamuurinsa, luovuttaa aseet ja antautua. Askeleet olivat enenmmänkin varpaanheilautuksia, kuin askeleita, mutta suunta oli silti eteenpäin. Jonakin päivänä hän pystyisi antamaan kunnolla palautetta.
lauantai 27. heinäkuuta 2013
Syksy ei saa tulla (piste).
Syysmasennus! Huudan ja kaivan villasukat esiin laatikon pohjalta. Missä ne viimevuotiset kynttilänjämät on? Tai viltti, jonka poimuihin piilouduin pohjattomalta maailmalta? Iso kuppi höyryävää teetä ja pari keksiä (ehkä vähän enemmänkin!). Kasa kirjoja, joiden juonista en ole kiinnostunut ja joiden päähenkilöitä kadehdin silti. Tuli takkaan ja valot pois. Jos olen ihan hiljaa ehkei se löydä minua...
Mutta aina se löytää. Ja aina se heittää kostean viittansa ylleni niin, että uppoan kylmään pimeyteen.
Nauraen se ahdistaa uhrinsa nurkkaan ja kutittaa kalmanhajuisilla sormenpäillään. Minä potkin ja huudan. Kiroan sen maailman ulkopuolelle, mutta se ei edes liikahda. Voimistuen ahdingostani se kasvaa vain suuremmaksi ja voimakkaammaksi, kunnes sen paino pusertaa minut alleen.
Etkä sinä ole enää täällä kuulemassa huutoani. Minä olen yksin.
Mutta aina se löytää. Ja aina se heittää kostean viittansa ylleni niin, että uppoan kylmään pimeyteen.
Nauraen se ahdistaa uhrinsa nurkkaan ja kutittaa kalmanhajuisilla sormenpäillään. Minä potkin ja huudan. Kiroan sen maailman ulkopuolelle, mutta se ei edes liikahda. Voimistuen ahdingostani se kasvaa vain suuremmaksi ja voimakkaammaksi, kunnes sen paino pusertaa minut alleen.
Etkä sinä ole enää täällä kuulemassa huutoani. Minä olen yksin.
lauantai 18. toukokuuta 2013
Pesä
Se asunto ei ollut
kummoinen, mutta onnesta sekaisin olevan tytön silmissä se oli
juuri täydellinen. Mielessään hän suunnitteli miltä kaikki
näyttäisi valmiina. Millaiset suihkuverhot kylpyhuoneeseen
hankittaisiin, minkä värisiksi seinät maalattaisiin. Miten kesän
tultua hän täyttäisi parvekkeen värikkäillä kukkasilla ja
niiden tuoksu leijailisi koko asunnon läpi.
Aikaisempi omistaja
oli ennen kuolemaansa ollut pitkään hoidettavana vanhainkodissa,
joten itse huoneistossa ei oltu asuttu moneen kuukauteen. Asunnossa
vallitsikin aikamoinen kaaos. Huonekalut lojuivat mikä minnekin
levitettyinä, paikoilleen unohdettuina. Sohvan ja olohuoneen pöydän
päällä makasi pinttynyt pölykerros. Ilma oli tunkkainen ja
tukahduttavan kuuma, lämmin ilma kai nousi muista talon asunnoista
ylimpään kerrokseen ja pesiytyi nuorenparin tulevaan kotiin.
Heidän tulevaan
kotiinsa. Tyttö oli jo jonkin aikaa maistellut sanoja
kielenpäällään, katsellut vuokrailmoituksia netistä kunnes tämän
poikaystävä oli valittanut intoilun aiheuttavan hänelle
päänsärkyä. Mutta oma asunto, sen tyttö oli päättänyt
hankkivansa. Tyttö tuskin jaksoi kuunnella asunnon esittelyä.
Unelmissaan hän piirteli jo kultareunuksisia kuvia tarjottimella
sänkyyn kannetuista aamukahveista ja sylikkäin vietetyistä
sunnuntaipäivistä. Tyttö puristi poikaystävänsä käsivartta
innoissaan ja tunsi poksahtavansa onnesta.
Sitten alkoi
pesänrakennuskausi. Tyttö vietti luvattoman määrän aikaa
selailemalla eri huonekalufirmojen nettisivuja ja suunnitellen
tulevaa sisustusta. Vaikka muuttopäivää ei vielä oltu lyöty
lukkoon, alkoi tytön huone uhkaavasti täyttyä pullottavista
Ikea-kasseista ja banaanilaatikoista. Jokainen pieni yksityiskohta
piti hänestä miettiä tarkkaan, että uusi koti olisi täydellinen.
Hiljalleen muutto
alkoi olla ajankohtainen. Poikaystävän äiti ja mummo kävivät
siivoamassa asunnon ja hankkiutuivat samalla eroon kaikesta
ylimääräisestä tavarasta. Sohvan ja nojatuolin nuoret saivat
pitää, samoin joitakin muuten tarpeettomia astioita. Odotus oli
piinaava. Tyttö kärkkyi oven takana kieli pitkäni hetkeä, jolloin
tavaroita saisi kantaa asuntoon. Ja kun lähtölaukaus viimein
ammuttiin, ei poikaystävä halunnutkaan herätä, rötkötti vain
sängyssä silmät suljettuina.
Tässä vaiheessa
järkevien ihmisten kuuluisi juosta paikalle ja huutaa: ”Seis! Etkö
sä näe ettei se halua muuttaa? Älkää herranjesta tehkö sitä,
ei siitä mitään hyvää seuraa.” Mutta sinä päivänä järkeviä
ihmisiä ei ollut. Oli vain tyhjiä toiveikkuudesta sameita katseita,
jotka naiivisti uskoivat kaiken muuttuvan paremmaksi.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Onni
Tässä
sinulle pusseja
kiinnitä
ne vaatteittesi sisään
ja
piilota kaikki arvokas
Ja minä
kiinnitin
ja
minä piilotin
vasten ihoani
kaiken
arvokkaan
käden
hipaisun hiuksissa,
otsaan
painetun suudelman
likistin
lähelle kehoani
myrskyävää
yötä varten
Ja kun
minä kävelen ohitsenne vatsanalus paidan alta pilkottaen
kuiskikaa
kuinka rikas olenkaan
ethän
muutu kun lähden
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
vielä kuusi päivää...
Ikävä on upottava peitto. Hänen mennessä pois tungen sen syvälle kaapin uumeniin piiloon. Välillä kuitenkin raotan ovea ja hautaan kasvoni kitkeränsuloiseen tuoksuun, tuudittuneena tunteeseen että vielä joku päivä hän palaa luokseni. Välillä kaivan sen kokonaan ulos, uppoan siihen ja annan itkun vääristää kehoni.
Ikävä on pakolla nielty piikkilanka. Väkisin kurkusta alas tungettu roikale joka viiltää ihoon pieniä haavoja joka sekuntilla. Raastaa raastaa sisältäpäin, takertuu ja kiristää. Vihainen karvamato joka vähitellen tappaa. Ja silti silitän sen rosoista pintaa kädet verestä punaisina ja hyssyttelen kuin pientä vauvaa.
Ikävä on uni. Toive ja harha siitä että kaikki on kuin ennen. Ihojen kosketusta ja naurua joka aamulla herätessä muuttuu tuhkaksi. Keskusteluja joita ei koskaan käyty ja joihin silti rakastutaan yhä uudelleen. Outoja vaatteita verhoamassa tuttua kehoa. Hiestä ja itkusta märkiä lakanoita. Uskoa että kaikki on totta.
Ikävä on kaapin päällä ivaansa nauravat pölyhiukkaset. Ikävä on sängyn jalkopäässä mytyssä oleva sukka. Ikävä on kadonnut matkalaukku. Ikävä on sadepisaroita siideritölkissä. Ikävä on heijastus ikkunassa, valopilkku kameran linssissä, pohjaton lumikinos, rikkinäinen jouluvalo. Ikävä on hän.
Ja koko elämäni olen eniten ikävöinyt.
Ikävä on pakolla nielty piikkilanka. Väkisin kurkusta alas tungettu roikale joka viiltää ihoon pieniä haavoja joka sekuntilla. Raastaa raastaa sisältäpäin, takertuu ja kiristää. Vihainen karvamato joka vähitellen tappaa. Ja silti silitän sen rosoista pintaa kädet verestä punaisina ja hyssyttelen kuin pientä vauvaa.
Ikävä on uni. Toive ja harha siitä että kaikki on kuin ennen. Ihojen kosketusta ja naurua joka aamulla herätessä muuttuu tuhkaksi. Keskusteluja joita ei koskaan käyty ja joihin silti rakastutaan yhä uudelleen. Outoja vaatteita verhoamassa tuttua kehoa. Hiestä ja itkusta märkiä lakanoita. Uskoa että kaikki on totta.
Ikävä on kaapin päällä ivaansa nauravat pölyhiukkaset. Ikävä on sängyn jalkopäässä mytyssä oleva sukka. Ikävä on kadonnut matkalaukku. Ikävä on sadepisaroita siideritölkissä. Ikävä on heijastus ikkunassa, valopilkku kameran linssissä, pohjaton lumikinos, rikkinäinen jouluvalo. Ikävä on hän.
Ja koko elämäni olen eniten ikävöinyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)