tinasotilastyttö

Kadulla makaa sadepisaroita yhteen liuenneina kasoina, harmaana arjen kaaoksesta. Vai ovatko ne jonkun taakseen jättämiä kyyneleitä, silmäkulman ylitse vuotaneita huolia? Suolaista tai makeaa vettä, ne imeytyvät rikkinäisten kengänpohjien läpi raidallisiin sukkiin, kylmettävät varpaat. Taivas on öykkäröivän väritön. Se latelee uhkauksiaan möreällä äänellä ja pienet ihmiset sen alapuolella kipittävät karkuun sormet valmiusasennoissa painamaan sateenvarjojensa avausmekanismeja.

Ihmisvilinän keskellä, itsekkäiden tanttojen ylisuurten kauppakassien puserruksissa kulkee tyttö. Tuskin 15 vuotta vanhempi, siniset silmät suurina pelosta ja suu epätoivosta täyteläiseen O:hon vääntyneenä. Kadut eivät ole ennalta tuttuja, eivätkä ne huokaile kotoisasti tutustumaan itseensä. Kivetyksellä istuu kurttuinen koirannaamainen mies kietoutuneena vilttiin. Edessään sillä on Pauligin pahvimuki, pohjalla vain halveksuvia katseita ja ymmärtämättömyydestä kapeita haukkumasanoja.

Ala-asteella ostettu Hello Kitty-reppu selkänikamia hakaten Linda etenee hiljaa, varoen osumasta ympärillään parveileviin vihaisiin pikakiitäjiin. Se on hänen turvansa, suojakilpensä. Taikaovi mielikuvituksen luomaan satumaahan, missä sadepisaratkin maistuvat toffeelta. Toiset kutsuvat Lindaa lapselliseksi, itse hän luulee olevansa haaveilija.

Lindalla on omat arpensa, salaisuudet mahanpohjassa. Ääneen mainitsemattomat faktat, jotka saavat sukat hiertämään kantapäitä ja hameen liimautumaan kiinni ihoon. Itkeä hän ei tahdo, ei oikein osaakaan, niin vähän hän loppujenlopuksi tapahtuneesta ymmärtää. Jalka lipuu toisen eteen pakotetusti kuin tinasoturilla.

Osastolla kaksi kertaa Lindan ikäiset naiset loivat hiivaisia vilkaisuja häneen upottaessaan esikoisiaan toppavaatteiden uumeniin. Ne tuijottivat otsasuonet pamppaillen, muodostivat päidensä päälle ajatuskuplia, joissa paheksuivat häntä. Haalareihin sullotut punaposkiset kikkarapäätkin pälyilivät uteliaina kypärähattujensa silmäköistä, typerät tulevaisuuden lähiöongelmat. Mutta Linda vain istui kuluneen keltaisella muovituolilla ja heijasi itseään hitaasti edestakaisin. Sulki silmänsä ja samalla myös itsensä.

Linda tuntee kuinka arvet lähtevät leviämään pitkin raajoja, valuttavat purppuranpunaista nestettä farkkujen taitteisiin. Kuumana ja kosteana, tuomitsevana. Hän ei tahdo ajatella, ei pysty myöntämään. Antaa mädän valua itsestään, hajun humalluttaa pään. Ihmiset kääntyvät katsomaan, nyrpistävät nenäänsä ja osoittelevat känsäisillä sormillaan. Murhaajan tuoksu.

Lätäköiden harmaat pisarat muuttuvat punaisiksi. Ne alkavat poreilemaan ja suihkimaan ympärilleen polttavaa laavaa. Kuuluu huutoa, lapsen itkua joka polttomerkitsee tärykalvoihin pääkallojen kuvia. Lammikon pinnalle nousee kaljuja mulkosilmäisiä nukkeja, kehonosat puoliksi sulaneina, silmät mustiksi puhkottuina. Nostellen käsiään ja muita epämuodostuneiksi käristyneitä raajojaan ne päästävät ilmoille kivuliaan mantransa, joka hyökkää päälle kuin kuusipäinen peto.

Linda kiertää tylysti maahan auenneet helvetinkraaterit ja juoksee. Juoksee kunnes jalat ottavat ohjat ruorista ja alkavat elää omaa elämäänsä. Ne huutavat käskyjä kuin pahainen merikapteeni, vannottavat jatkamaan. Vauvan huuto kaikuu yhä otsalohkossa, jää sinne ikuisesti poukkoilemaan. Luomaan jäähileitä mielen sopukoihin, puuduttamaan kivuliaat muistot.

Linda saapuu autiolle rannalle. Tuuli on tyyntynyt,samoin huuto hänen päässään. Olo on henkeäsalpaavan rauhallinen, viiltävä kipu mahanpohjassakin on poissa. Meri on saanut päälleen raikkaana kimaltavan jääpeiton, marmoripinnan joka peittää alleen miljoona unohdettua salaisuutta. Lumi muodostaa sen päälle pieniä valkoisia pyörteitä, kerälle käpertyneitä kissanpentuja. Mutta Linda ei näe mitään niistä, ei, hänen mielessään on kesä ja rantahiekkaan jääneet jalanjäljet.

Lumi narahtaa Lindan tennarin alla juhlallisesti hänen harppoessaan kohti hileiksi kiteytynyttä merta. Hän antaa painavan reppunsa pudota maahan ja suoristaa ylväästi selkänsä flamingon muotoiseen kaareen. Askeleet ovat kevyitä kuin sunnuntai iltapäivien unet, jälkiä jättämättömiä. Hetken Linda kuvittelee kävelevänsä vetten päällä, siniset aallot kutittavat varpaanvälejä ja roiskivat suolapisaroita silmäripsiin. Linda hymyilee, ei vain suullaan vaan koko olemuksellaan. Vielä jään pettäessä alta ja pudottaessa hänet hyisen vesimassan syleilyyn Linda hymyilee. On niin hyvä olla.

Tyttö pyörii levottomasti sängyssä, näkee painajaista. Peitossa on vaaleanpunaisia ruusuja. Vaaleat kiharat sotkeutuvat toisiinsa, vaikka äiti harjasi ne ennen nukkumaanmenoa. Harja raapi päätä, sattui, mutta äiti sanoi että kauneuden eteen pitää kärsiä. Äiti oli ostanut tytölle uuden yömekon, valkoisen nilkkoihin asti ulottuvan, jonka etumuksessa oli pieniä vaaleanpunaisia nappeja. "Näytät niin nätiltä! se sanoi.

Tyttö pyörii yhä rajummin, pudistelee päätään. Kylmää hikeä valuu otsalla. Unessa äiti on muuttunut pelottavaksi jättiläiseksi, joka ei päästä tyttöä otteestaan. Puristaen tätä nyrkkinsä sisällä se päästelee suustaan sanoja, jotka ovat niin möreitä ja kumeita ettei niistä saa selvää. Tyttö rimpuilee irti, ei pääse.

Uusi yömekko kietoutuu yhä tiukemmin ja tiukemmin ympärille, menee solmuun. Tyttö ei pysty liikkumaan, hengitys vaikeutuu. Tyttö räväyttää silmänsä auki. Äiti nukkuu sängyn vieressä olevassa nojatuolissa, käsi poskeen nojaten. On tullut yöllä ihailemaan luomustaan.

Hän laahautuu pitkin Hietaniemenkatua pää roikkuen kuin vanhan naisen kaulanahka. Jalat tahtoisivat luovuttaa, valahtaa kuoppaisen asfaltin poimuihin ja jäädä sinne horrostamaan. Suu on kuiva, ikenet maistuvat kaksi viikkoa syövyttävää jalkahikeä imeneiltä pohjallisilta.

Muistot, ei hänellä ole yhtäkään ja silti hän kantaa niitä rikkinäisissä taskuissaan kadunkulmasta toiseen. Painolastina, kuin raahaisi perässään kahta matkalaukullista virsikirjoja, yksi kumpaankin jalkaan kahlittuna. Askel on hidas, laahaava. Tunnustelee onko mitään järkeä jatkaa matkaa, mutta etenee silti. Tasapaino hukkui jo viidenteen tuoppiin ja jäi humaltuneena lojumaan tyhjän lasin pohjalle.

Mies haisee ummehtuneelle virtsalle, housuille kaadetuille juomille ja vessanpöntön posliiniselle oksennukselle. Ennen niin huolella sileiksi ajetut posket ovat nyt mosaikkimainen kokoelma auringon haalentamaa sänkeä ja punertavaa, pakkasen syömää ihoa. Vasemman silmän yläpuolella jomottaa vielä vereslihalla oleva haava, eilisillan kapakkareissun palkintopokaali.

Mies seisahtuu paikoilleen, upottaa tärisevät kätensä vihreän ulsterinsa taskuihin, jotka roikkuvat takin ylisuuresta koosta johtuen jossakin polven tietämillä. Hetken uupuneena äristen mies löytää etsimänsä ja nostaa voitonriemuisena pullon huulilleen. Voimajuomaa, jonka avulla jaksaa taas hetken.

Nainen kävelee hyvin tietoisena itsestään ja jokaisesta vartalonsa kaarteesta. Nautiskellen omasta keinahtelevasta kävelystään, huumaantuneena korkojensa katukivetystä vasten hakkaamasta rytmistä. Kip kop kap. Vaaleanruskean untuvatakkinsa uumenissa muhien nainen tuntee olevansa turvassa maailman kylmyydeltä.

Mies horjahtelee yhä vaivalloisemmin eteenpäin, vai meneekö hän sittenkin takaperin, ei tiedä oikein itsekään. Liikkuu kuitenkin. Pää retkahtaa välillä niskaan, välillä oikeaa hartiaa vasten päästäen suupielestä pienen kuolavanan rinnuksille. Kallon sisällä superpallo pomppii vasten seinämiä, moukaroi kuin nyrkkeilysäkkiä. Tum tum tum.

Nainen havaitsee kadun päässä horjuvan hahmon. Humppu humalainen. Se tulee tännepäin, kääntyäkö vaiko jatkaa matkaa? Mutta nainen on liian ylpeä kääntyäkseen, kiertääkseen toista reittiä. Ei hän ole luovuttaja, ei tuollaisen tähden. Puristaen merkkikäsilaukkunsa tiukemmin kainaloonsa, nainen valmistuu kohtaamaan hahmon, josta pohjoistuuli kantaa epämielyttäviä tuoksahduksia.

Mies huomaa naisen silmäkulmastaan. Nostaa olemattomasta painosta raskaan päänsä ja tuijottaa verestävillä silmillään. Se on kaunis. Mies hamuilee kasvoilleen jotakin hymyä muistuttavaa, saa aikaiseksi vain humaltuneen irvistyksen. Poskea vihlaisee.

Pian se on kohdalla, ei saa katsoa sitä tai se voi luulla jotakin. Ei niistä ikinä tiedä. Nainen kohottaa siron nenänsä korkeammalle ja mutristaa punaisella maalatut huulensa halveksuvaksi rutuksi. Hän vetää viileää ilmaa keuhkoihinsa ja pidättää hengitystään. Katse hakeutuu kaukaisuudessa pilkottavaan kiintopisteeseen.

Mies on huomaamattaan hengästynyt ja päästelee suustaan hiljaista korinaa jokaisella sisäänhengityksellä. Nyt nainen on vain parin metrin päässä. Mies tuntee nenässään naisen hajuveden tuoksun ja se saa kylmät väreet juoksemaan pitkin tämän alaselkää. Hän ottaa päättäväisesti viimeisen haparoivan askeleen ja seisahtuu naisen eteen. Mies yrittää puhua, mutta suussa pyörinyt lima on tahmannut huulet kiinni toisiinsa. Takellellen mies pakottaa sanat huuliltaan, ne pyörivät päihtyneenä leukaa pitkin ja tippuvat loiskahtaen kuuraiseen maaahan.

Ei herraisä nyt se on ihan kohdalla, ei päästä ohi vaan tönöttää kuin mikäkin suppilovahvero. Kyllä nainen on lukenut Iltalehtensä ja tietää millaisia nämä puliukot ovat. Ne pyytävät rahaa ja tupakkaa ja hyökkäävät kimppuun kun niille kääntää selkänsä. Nainen ei suostu olemaan uhri, hänellä on ylpeytensä ja lisäksi kiire tapaamaan ystävätärtään. Hän mittaa turhautuneena katseellaan edessään paikoillaan huojuvaa asfalttiviidakon tarzania ja kurottaa käsilaukkuunsa.

Ensimmäiset iskut eivät tunnu missään, mutta kuudennen osuessa miehen kasvoihin hän havahtuu. Mäts mäts mäts. Raivokkaista iskuja satelee pitkin miehen kehoa, mutta tämä vain seisoo uneliaana tujottaen naista. Laukun kulman osuessa polvilumpioon miehen tasapaino pettää ja hän valahtaa maahan. Nainen ei kuitenkaan lopeta vielä, vaan jakelee tarmokkaasti tappavia iskujaan. Ärräpäitä sihautellen täydellisen valkoisen hammasrivistönsä välistä, hän päättää hyökkäyksensä kivuliaaseen miehen sukukalleuksiin kohdistuvaan potkuun piikkikärkisellä korkokengällään.

Nainen asettaa laukun takaisin kainaloonsa, sipaisee vaaleat suortuvansa korvan taakse ja jatkaa keinahteluaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies jää vaikeroiden makaamaan maahan. Silmissä risteilee miljoonia valoläikkiä ja korvissa humisee. Juuri ennen tajunnan menettämistä mies näkee auringon laskevan kadun päähän, vai onko se naisen keinuva takapuoli? Miehestä se on kuitenkin yhtä kaunis kuin loppusyksyn auringonlasku.

Kun veli ajoi kauko-ohjattavalla autolla päin,
pidin kiinni rystyset valkoisina
renkaat sutivat ilmassa
Pää täynnä sarvenalkuja,
huonekasvitkaan eivät pysy täällä hengissä
Sormenpäissä kihelmöi

Aina vaan minä

Mietin, että voisin tänne vaikka väsätä pienen esittelyn itsestäni. En kuitenkaan oikein tiedä mitä pitäisi sanoa, joten liitän kurssia varten tekemäni esittelyn itsestäni. Loppuun lisään vielä pari faktaa, jos vaikka auttaisivat ymmärtämään tätä sekavaa pientä mieltäni. Toivottavasti jaksaisitte lukea ja vaikka kommentoidakin!:)

"Minä sain nimeni äitini lukemasta Italiaan sijoittuvasta kirjasta. Caro, se tarkoittaa rikasta, rakasta ja kallista. Pidän nimestäni. Kun muita ristitään massatuotantona Lauroiksi ja Laureiksi on minun nimeni erilainen. Se erottuu joukosta. Se muistuttaa että minä olen minä, enkä kukaan muu.

Olen asunut koko ikäni Kirkkonummen laitamilla sijaitsevassa pienessä kylässä. Lapsiperheiden ja himolenkkeilijöiden idylliksi mainostettu paikka ei kuitenkaan saa kovin hyvää vastaanottoa Kehä III:n toisella puolella. Helsinkiin lukioon mennessäni sain vastailla kysymyksiin siitä, minkä merkkinen traktori tai kuinka monta lammasta perheelläni on. Välillä katkeroidun itsekin otsassani armottomana säteilevästä leimasta.

Tahtoisin sanoa olevani positiivinen ihminen. Sellainen, joka yrittää aina keksiä huonojenkin asioiden hyvät puolet. Aina ei energia kuitenkaan tähän riitä, varsinkaan kun elämä paljastaa pahimmat piirteensä. Yleensä nauran paljon. Joskus ehkä liikaakin ja kenties väärissä paikoissa. Tällä hetkellä yritän opetella nauramaan itselleni, epäonnistumisille ja erehdyksille jotka ovat osa jokaisen elämää.

Olen myös melko impulssiivinen, innostun nopeasti uusista asioista. Poden kausiluontoisia innostumisen hetkiä. Esimerkiksi aina syksyisin toistuu palava tarve uuden liikuntaharrastuksen aloittamiseen. Ennen kuin saan kuitenkaan tehtyä asialle mitään olen jo suunnannut kiinnostukseni muualle. Viimeisin päähänpisto, vielä toteutustaan odottava, on lähteä Tampereelle kirpputoreja kiertelemään.

Arvostan elämässä kiireettömyyttä. Sitä, että voi vain makoilla sohvalla rauhassa ilman stressiä ja antaa ajatusten vaeltaa. Pyrin varaamaan itselleni aikaa tälläisiin lepohetkiin kiireenkin keskellä. Ennenkaikkea olen siis laiska ja mukavuudenhaluinen"

Ja loppuun lupaamani faktat:

Kirjoitan kynsiblogia osoitteessa http://pitkakyntinen.blogspot.fi/ , joskin kirjoittaminen on vähän jäänyt lähiaikoina..Täytän joulukuun 27. päivä 20-vuotta. Lee on lempinimi, jonka veljeni keksi ollessani aivan vauva, itkiessäni kuulostin siltä kuin olisin huutanut lee lee, joten minusta tuli lee-vauva. Veljeni halusi myös tunkea minut mikroon, koska ei kestänyt itkemistäni. Omistan huolestuttavan määrän siili pehmoleluja. Musiikkimakuni vaihtelee kausittain räpistä kaikista imelimpiin rakkauslauluihin. Rakastan kesää. Turkoosi on lempivärini. Olin blondi 18 vuotta, kunnes värjäsin hiukseni tummanruskeiksi. Olen ollut saman pojan kanssa kohta kolme vuotta. Olen muuttanut pois kotoa, palannut kaikki tavarani muovikasseihin survottuina ja muuttanut uudestaan pois. Eniten pelkään pimeää ja yksin jäämistä.

Nykyisen opiskelu lukaalini jaan mm. Papun kanssa :)

Minä taistelen unen sotureita vastaan hajonneilla kilvillä ja tylpillä miekoilla.
Musta side silmilläni hakkaan sokeana jokaista ilmansuuntaa.
Ne kuiskivat ehdotuksia, houkuttelevat antautumaan, käymään maahan makaamaan ja sulkemaan silmät.
Mutta käsken niiden vain kadota, jättämään minut rauhaan.

#

Tehtävänä oli päästää sisäinen moittiva äänensä valloilleen ja katsoa mitä sillä oli sanottavana. :)

Huhuu, niin juuri sinä siinä.

Turha katsella ympärille ihmeissäsi,

Sinulle vätykselle minä puhun.

Niin juuri, ei mennyt taaskaan ihan nappiin.

Miksi sä et edes yritä?

Ja anna jo jumalauta niiden kynsien olla,

ei nyt ole aikaa tuollaiseen venkoiluun!

Keskity nainen, keskity!

Ei, ei me nyt mietitä eilistä,

ja ei tosiaankaan sitä yhtä ihanaa.

Ketään ei kiinnosta, anna jo olla.

No jos vaikka nyt voitaisiin palata asiaan?

Nainen mikä sun ongelmas on??

Äläkä yritä katsoa minua niinkuin et tietäisi mistä puhun.

Eikä hymyillä.

Eikä myöskään naureskella,

tämä on Vakava Asia!

Lopeta se paikoillasi kiemurtelu ja käy toimeen.

Nyt, heti, tällä sekunnilla.

Tai mä tulen ja vedän sua niin pataan.