Tunnelukot

Mietin että miten me päädyttiin tähän, milloin me päätettiin että juuri me kuulutaan yhteen? Milloin lakkasin osaamasta elää itselleni ja aloin elämään sinulle? Mitä jos joku tulee ja yhtäkkiä vetää pohjan kaiken alta? Tiputaanko me lujaa ja nopeasti kivikovalle betonilattialle ja murrutaan pieniksi atomeiksi vai leijaillaanko untuvan lailla jonkun viattoman ohikulkijan poskelle, jäädytään siihen täydelliseksi lumihiutaleeksi? 

Pelkään enemmän kuin koskaan. Pelkään että minä muutun, pelkään että sinä muutut. Ja samalla muutos on jo tapahtunut. Minä ravaan huoneen nurkissa piilotellen kyyneleitä tapetin poimuihin ja sinä huokailet sängyssä syviä kyllästyneitä lauseita. Älä nyt viitsi. Mikä sulla taas on. Ja minä juoksen ja juoksen yhä lujempaa, kunnes koko huone pyörii päässäni ja seinät huutavat nimeäni. Mutta minä pelkään. Joku päivä sinä saat tarpeeksesi, tipautat minut roskakorin pohjalle huutamaan riettauksia ja kävelet pois elämästäni.

Koska meidän piti olla me. Meidän piti taistella kaikkia muun maailman vääryyksiä ja epäilyjä vastaan. Tappaa juorujen lohikäärmeet ja todistaa että me olemme vahvempia kuin yksikään jättiläinen. Ja nyt, minä alan murtumaan. Kaikki mitä haluan on käsissäni, mutten pysty uskomaan sitä, se on vain harhaa.

Kun mietin tulevaisuutta, meidän yhteistä, osaan piirtää mielikuvia koirasta ja yhdestä täydellisestä lapsesta sinun piirteinesi, omakotitalosta jonka rakennamme yhdessä ja sunnuntai aamuna sänkyyn leijailevasta vastapaistetun leivän tuoksusta. Tuleeko niin tapahtumaan koskaan? Sillä samalla vaikka janoan kaikkea tätä niin, että sydämeeni sattuu jokainen sekuntti ja ihoni kihelmöi odotuksesta, minä pelkään. Kaikkea mitä tulee tapahtumaan, kaikkea mitä toivoisin tapahtuvan. Minä pelkään ja Pelkään ja PELKÄÄN. Pelkästään.

Joku sanoi kaiken johtuvan tunnelukoista. Pikkuhiljaa mieleen jääneistä solmuista, ratkaisemattomista ongelmista, huonoista kokemuksista. Ne ohjaavat minua kuin mieletöntä robottia, täysin tunnekuohujen armoilla seilaavaa purtta. Läheisyysriippuvuus, toisten miellyttäminen, sairaalloinen rakkauden kaipuu, kyky olla luottamatta toisiin ihmisiin. Sellainen minä olen, sellaiseksi olen tullut. Ja siksi eniten pelkäänkin itseäni.

Puhdas lumihanki

Venla taitteli hitaasti kermanvärisen villapuseronsa ja asetti sen juhlallisesti matkalaukkuun muiden vaatteiden päälle. Pusero oli lahja Mikolta, ensimmäinen heidän seurustelunsa alussa. Oli vain kohtalon ivaa sen olleen Venlan päällä tämän astuessa Henryn taidegalleriaan. Ensimmäinen vaate, jonka mies oli myöhemmin samana iltana hellästi kuorinut naisen päältä ja tiputtanut kylmälle marmorilattialle. Sinne Venla oli mielessään pudottanut myös Mikon, piiloon puseron poimuihin. Sinä hetkenä kaikki entinen särkyi ja alkoi uusi ajanjakso täynnä valheita.

Mikko edusti Venlalle pysyvyyttä ja taloudellisesti vakaata tulevaisuutta. Rivitaloa, lapsia ja kultaistanoutajaa. Tuttua turvallista vaniljajäätelöä, lähetyssaarnaaja-asentoa. Henry oli seikkailu. Kielletty iltapäivän märkä uni, joka ei kadonnut silmien avautuessa, vaan muuttui yhä paremmaksi. Heidän välillään oli eläimellistä kiihkoa, kitkaa, jollaista Mikko ei pystynyt tuottamaan.

Venla istuutui ruskealle päiväpeitolle ja silitti sen sileää pintaa. Hän oli ollut liian varomaton, luottanut sokeasti onneensa ja joutui nyt maksamaan karvaan tappion korkoja myöten. Nyt piti tehdä päätös. Laskea faktat paperille ja miettiä toimintasuunnitelma. Punaisena hehkuva plusmerkki vessan roskakorissa oli vain vaikeuttanut tilannetta entisestään.

Avain rapisi ulko-ovessa, hetken päästä Mikko astuisi sisään ja Venlan täytyisi kohdata demoninsa. Mikko suhtautuisi tyynen rauhallisesti mutta loukatusti, tuijottaisi hiljaa sukankärkiään hartiat lytyssä. Eteisestä kuului kenkien töminää, lumi putoili kasoina matolle ja jätti vesilammikoita jälkeensä. Mikko huikkasi iloisen tervehdyksen, Venla ei ikinä arvaisi kehen hän oli kaupungilla törmännyt. Venla tuskin kuunteli, istui vain nahkasohvalla silitellen hajamielisenä jaloissaan makaavaa matkalaukkua. Mikko asteli olohuoneeseen perässään vanha koulukaverinsa, esitteli hänet Venlalle, lausui nimen tarkasti artikuloiden, Henry Sten.

Venla laukaisi katseensa salamannopeasti mieheen, tunsi kuumotuksen nousevan poskilleen. Henry vastasi katseeseen uhmakkaasti, kysyi naurahtaen että matkoillekko sitä oltiin lähdössä. Viimein Mikkokin huomasi matkalaukun ja loi kysyvän katseen vaimoonsa, mistä oikein oli kysymys? Venla nieleskeli tyhjää, tuijotti vain sanattomia miehiä.

-Mä lähden pois. Lopullisesti. Kummankin luota.

Henry oli ensimmäinen joka reagoi, intti että miten niin pois? Venla tuijotti onttona takaisin, nosti vaistomaisesti kätensä mahakumpunsa alulle. Henry huomasi eleen, näytti tajuavan jotakin, yritti puhua, mutta kakoi vain ilmaa. Seinissä kaikui ääneen lausumaton paljastus.

Mikko hyökkäsi kiinni Henryn kurkkuun ja miehet kaatuivat yhtenä myttynä lattialle. Matto meni ruttuun ja pöydällä ollut maljakko kaatui nurin. Venla huokasi syvään, nosti matkalaukun ja lähti katsomatta taakseen. Lumi putoili lohduttavasti hartioille ja piilotti ensimmäistä kertaa elämässään yksin olevan naisen jäljet.

Se päivä alkoi aivan tavallisesti, samalla tavalla kuin sitä edeltäneet 365 muutakin päivää. Aurinko ei paistanut. Lunta tai vettä ei satanut. Ei ollut lämmin eikä kylmä. Irmeli avasi silmänsä yhtä äkkinäisesti kuin oli ne sulkenutkin. Peitto oli virheettömän rypyttömänä hänen ympärillään ja kädet makasivat levollisesti sormet ristittyinä rintakehällä. Mitään ajattelematta tai miettimättä Irmeli nousi tottuneesti istumaan sänkynsä laidalle. Keväästä asti he olivat hänen miehensä kanssa nukkuneet eri huoneissa, sillä miehen kuorsaaminen valvotti Irmeliä öisin. Nyt hän sai levätä rauhassa vierashuoneen viileydessä.

Irmeli kampasi hiuksensa tiukalle nutturalle takaraivoa vasten. Hän tuijotti hetken peilikuvaansa: suun ympärille muodostuneita ryppyjä, harmaantuvia hiuksia ja ennenkaikkea ylähuuleen äkkiarvaamatta kasvaneita mustia karvoja. Hento pahanolon aalto liplatti läpi Irmelin kehon. Sitten hän käänsi selkänsä peilikuvalleen, suoristi ryhtinsä ja rymisteli pukemaan. Harmaa nukkaantunut villapaita ja polvista pussittavat suorat housut. Hampaita hän ei pessyt, vaan sen sijaan ahtoi suuhunsa vaaleanvihreän minttupastillin rohtuneiden huulten välistä.

Irmeli saapui työpaikalleen, syrjäiseen kunnankirjastoon, missä harvoin kävi ihmisiä. Rakennus oli ulkopuolelta melko laiminlyöty, rikkaruohot kiipeilivät pitkin lautoja ja nuoriso oli vallannut seinät spraymaali töherryksillään. Sisällä kirjastossa oli pölyistä ja hämärää. Pienet halogeenilamput yrittivät uutterasti luoda kellertävää valoa ympärilleen, mutta pimeys oli jo kauan sitten tukehduttanut ne.

Irmeli käveli kengät kopisten autiota käytävää pitkin työpöytänsä luokse. Siniset lyijykynät lepäsivät telineessään, paperit oli koottu suoriin pinoihin ja leimasin aseteltu virtaviivaisesti pöydänkulmaa kohti. Irmeli oli ylpeä järjestyksestään. Jokin pöydällä kuitenkin rikkoi täydellisyyden harmonian, jokin mitä Irmeli ei muistanut siihen jättäneensä. Kirjekuori. Hän nosti kuoren hitaasti lähelle kasvojaan ja silmiään siristellen erotti koukeroisella käsialalla kirjoitetun nimensä. Irmelin suupielet kiristyivät, mikä tämä nyt oli? Varovasti hän avasi kirjeen ja liutti sisällön ulos. ”Paljon onnea syntymäpäivän kunniaksi toivottaa työkaverit!” Liitteenä oli myös lahjakortti Paulan kukkakauppaan, joka sijaitsi kirjastoa vastapäätä. Irmeli nosti katseensa ja vilkuili ympärilleen. Fiktiokirjallisuuden Taina huiskutti innokkaasti hymyillen oman pöytänsä takaa. Irmeli tuhahti halveksuvasti, mutta nosti kuitenkin kätensä vastahakoiseen tervehdykseen.

Päivä mateli eteenpäin hitaasti kuin putoava ensilumi. Irmeli työskenteli rutinoituneesti, selasi kirjoja, leimasi ja eritteli. Leimasi, eritteli ja selasi. Kellon lyödessä neljä hän asetteli työpöytänsä tavarat järjestykseen ja lähti sanomatta kenellekään kiitos tai näkemiin.

Yläkerran makuuhuoneessa paloi valo. Irmeli lähestyi taloa ja mietti oliko muka unohtanut sammuttaa sen. Hän sujautti avaimen lukkoon ja käänsi nopeasti vastapäivään. Eteisessä oli pimeää, mutta heti oven avautuessa vastaan puski kirpeän hajuveden tuoksu. Irmeli ei ollut käyttänyt hajuvettä vuosiin. Hän tiputti luonnonvalkoisen kangaskassinsa parketille ja lähti ähkien kiipeämään portaita yläkertaan.

Ovenraosta karanneet valojuovat leikkivät Irmelin ryppyisillä kasvoilla tämän lähestyessä huonetta. Nyt kuului jo aivan selvästi laulua, joku oli huoneessa. Irmelin sydän takoi kiivaasti rinnassa. Hän eteni hiipien seinänvierustaa, kunnes pystyi kurkistamaan huoneeseen. Ja aivan oikein, siellä tosiaan oli joku. Irmeli jäykistyi paikoilleen. Kokovartalopeilin edessä tanssahteli nainen, jonka vaaleat hiukset ulottuivat ristiselkään asti. Hän lauloi kimeällä mutta aavistuksen käheällä ääneellä keimaillen peilikuvalleen. Päällään naisella oli punainen ihonmyötäinen mekko, joka peitti juuri ja juuri takapuolen. Nainen jatkoi laulamistaan leikitellen hiuksillaan ja hoiperrellen edestakaisin korkeilla koroillaan peilin edessä. Irmeli täyttyi vihasta, kuka tuo nainen oikein oli? Hänen kodissaan ja vieläpä hänen huoneessaan! Voisiko? Ei, ei hänen miehensä pettäisi, ei 20-vuoden avioliiton jälkeen. Vai voisiko?

Irmeli ei kestänyt enää katsoa vieraan naisen itsekseen käymää viettelytanssia, hän keräsi kaikki voimansa ja riuhtaisi oven auki. ”Kukas sinä luule olevasi?” Naisen kääntyessä äänen suuntaan nopeasti kuin aropupu aistiessaan vaaran, Irmeli tunnisti tämän. Tuntui kuin joku olisi tiputtanut betoniporsaan rintakehän päälle. Hengitys ei kulkenut. Vielä äsken niin kirkkaina mielessä olleet kysymykset ja kirosanat muuttuivat puuroksi, joka tukki äänihuulet. Näkökenttä muuttui sumuiseksi. ”Sakari?”

Räikeän punaisella huulipunalla maalatut miehen huulet valahtivat veltoksi viivaksi. Verisuoni tykytti otsassa kuin etsien pakokeinoa. ”Irmeli.. Mitä sinä? Nyt jo?” Sakari menetti järkytyksestä tasapainonsa ja horjahti rymisten lattialle. Vaalea peruukki putosi päästä paljastaen harmaantuneet pulisongit ja pälvikaljun. Irmeli tuijotti mykistyneenä miestään, sinisellä luomivärillä korostettuja silmiä, kaulassa pamppailevaa aataminomenaa, epämieluista pullistumaa mekon helman tietämillä. Irmeli otti pari haparoivaa askelta taaksepäin ja ryntäsi sitten portaat alas. Hän sieppasi laukun kainaloonsa ja jatkoi juoksemista kunnes kyljessä alkoi pistää ikävästi

Raskaasti hengittäen ja hiki otsalla valuen Irmeli laskeutui istumaan katukivetykselle. Miten tässä näin oli käynyt? Hänen miehensä, naistenvaatteissa ja meikattuna. Toisen naisen hän olisi vielä kestänyt, siitä he olisivat päässeet yli. Mutta nyt tuo toinen nainen oli hänen miehensä. Miksi niitä kutsuttiinkaan, tuollaisia luonnonoikkuja? Naismiehiä, miesnaisia. Transvestiitteja.

Oliko se hänen vikansa? Oliko hän ajanut Sakarin tälläiseen hulluuteen? Irmeliä kuvotti. 20-vuotta avioliitossa, eikä hän ollut huomannut mitään. Kauanko tätä oli jatkunut? Jos hän olisi pukeutunut naisellisemmin, ehkä näin ei olisi käynyt. Jos hän ei olisi muuttanut vierashuoneeseen nukkumaan, ehkä kaikki olisi vielä niinkuin ennen. Kun he olivat nuoria ja rakastuneita, kun he kuiskivat öisin toistensa nimiä, kun he olivat onnellisia. Mikä oli muuttunut? Sitä Irmeli ei osannut sanoa.

Irmeli nosti kangaskassin syliinsä, etsi pohjalle piiloutuneen minttupastillirasian ja kaatoi tärisevin käsin neljä pastillia suuhunsa. Hän tunsi raikkaan mintun turruttavan maun suussaan ja jäi silmät kiinni imeskelemään miettiliäänä tilannettaan. Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä. Katuvalot syttyivät muodostaen pyöreitä valolaikkuja pimeyteen. Irmeliä palelsi, juostessaan raivon vallassa ulos talostaan hän oli unohtanut ottaa takin mukaan. Myöhäissyksyn viima pujahteli villapaidan lankojen välistä kutittaen paljasta ihoa vaatteiden alla. Irmeli nousi seisomaan kylmästä täristen ja lähti laahustamaan päämäärättömästi katua pitkin.

Kapakoiden kirkkaat, normaalisti luotaantyöntävät valot tuntuivat kutsuvan luokseen. Ne kuiskivat lupauksia sisällä sykkivästä lämmöstä ja elämänilosta. Irmeli mietti hetken ennenkuin tarttui messinkiseen kahvaan ja heilautti raskaan oven auki. Sisälle astuessaan hänet ympäröi lämmin lattialle läikkyneen oluen tuoksu ja tärykalvoja puristuva iskelmämusiikki. Kapakassa ei ollut paljon ihmisiä, vain jokunen tiskillä horjuva partasuu baariruusuineen. Irmeli asettui istumaan syrjäiseen nurkkakulmaukseen. Pöytä oli alkoholista tahmea ja jätti kyynerpäihin ikävät läiskät jos siihen erehtyi nojaamaan. Kurkkua kuivasi. Irmeli huomasi ettei ollut syönyt tai juonut koko päivänä.

Olut vaahtosi suussa ja kutitti ikeniä. Irmeli tunsi hiljalleen sulavansa, imeytyvänsä osaksi pehmeää penkkiä. Viimeisestä humalasta oli niin kauan, miksei hän juonut useammin? Olo oli parempi kuin moneen kuukauteen, värit loistivat kirkkaampina ja musiikki soljui korvissa miellyttävänä. Irmeli tunsi olonsa nuoreksi ja villiksi, teki mieli tehdä jotakin spontaania.

”Rouva on tainnut juoda ihan riittävästi. Kehottaisin teitä maksamaan ja menemään kotiin nukkumaan,” baarimikko töksäytti keskeyttäen Irmelin haaveilut. Vaivalloisesti Irmeli kurottautui laukkunsa uumeniin vain huomatakseen, ettei hänellä ollut lompakkoa tai kännykkää. Ainoa rahanarvoinen asia laukussa oli kukkakaupan lahjakortti. Paikoillaan huojuen hän ojensi kortin baarimikolle. ”Onko tämä jotakin pilaa? Nyt helvettiin täältä ämmä!” Ja ennenkuin Irmeli huomasikaan, hänet oli heitetty takaisin kylmään ulkoilmaan. Hihitellen hän lähti hoipertelemaan katua alaspäin.

Irmeli huusi pimenevälle yötaivaalle kapakassa kuulemiaan lauluja ja itki laskuhumalan värittämiä kyyneleitä. Kylmä viima ei pystynyt enää koskettamaan, sillä alkoholi oli luonut suojakalvon ihon päälle. Oluen kadotessa suonista, totuus Irmelin tilanteesta palasi kuitenkin mieleen ilkkumaan. Hänen miehensä halusi olla nainen. Miten hän koskaan voisi palata siihen nöyryyttävään todellisuuteen?

Asfaltoitu tie muuttui huomaamatta hiekaksi ja hiekasta tummaksi mudaksi, joka tarttui kengänpohjiin tehden askeleista yhä raskaampia. Tallotut kaislat liimautuivat housujen lahkeisiin kuin maasta kurkottavat kädet. Vesi oli mustaa ja heijasti kaikki taivaan miljoonat tähdet tyynellä pinnallaan. Yksinäiseen laituriin oli sidottu keltainen soutuvene, joka hehkui pimeydessä. Sinne Irmeli kiipesi ja irrotti varovasti köyden. Enää hän ei tuntenut itseään nuoreksi ja vahvaksi, hän halusi vain unohtaa. Vene lipui kuin kuiskaten järvelle. Irmeli kurotti nähdäkseen tähdet ja toivoi, että olisi voinut kadota niiden sekaan.

Noin 50-vuotias nainen on löydetty kuolleena Gallträskistä Espoossa. Nainen oli ajelehtinut veneellä keskelle järveä, jonka jälkeen vene oli todennäköisesti kaatunut ja nainen tippunut veteen. Järvestä löytynyt vainaja on ruumiinrakenteeltaan hoikka ja hänen hiuksensa ovat harmahtavat. Vainajan vaatetuksena olivat harmaa villapaita, tummat housut ja valkoinen kangaskassi sekä ruskeat silmälasit. Poliisi pyytää yleisövihjeitä löytyneen vainajan henkilöllisyyden selvittämiseksi. Asiasta jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä poliisin numeroon. Tapaukseen ei epäillä liittyvän rikosta.