Oli ekaluokan ensimmäinen päivä. Luokka tuoksui käsissä sulaneilta väriliiduilta, kostealta taulusieneltä ja ekaluokkalaisten unirähmältä. Uudet oppilaat kiemurtelivat pulpeteissaan, vieroksuivat tilannetta ja yrittivät kalastella vanhempiensa rauhoittavia katseita jostakin luokan perältä.
Opettaja oli vanhahko nainen, entinen kirkon ulkomaanavun lähettiläs, joka vannoi mielessään aloittavansa jokaisen aamun virrellä. Hän asteli korot kopisten luokan eteen ja otti kasvoilleen hymyn, jonka oli tarkoitus toivottaa pienet koululaiset tervetulleiksi, mutta joka muistutti enemmänkin ilmettä joka tahtomatta ilmestyy
kasvoille kun aistii jotakin vastenmielistä.
Luokan takimmaisessa pulpetissa istui pieni pullukka tyttö. Äidin valitsema mekko karhisteli kainaloiden kohdalta ja lettinauhojen rusetit yrittivät kokoajan aueta. Hän painautui keräksi pulpetin suojaan katse kaarrellen arasti toisten oppilaiden selissä sekä luokan seinälle liimatuissa aakkosissa ja toivoi olevansa kotona.
Yhtäkkiä tyttö havahtui siihen, että muut tuijottivat häntä. Jopa opettajakin oli lakannut puhumasta ja katsoi nyt tyttöön silmälasiensa takaa jokseenkin pelottavasti. Avuttomana tyttö vilkuili ympärilleen tietämättä mistä oikein oli kyse.
“Tulepas nyt vaan tänne luokan eteen,” opettaja mairitteli karheasti. Tyttö nousi hitaasti ylös ja lähti raahustamaan kohti luokan etuosaa. Pienet uteliaat katseet viilsivät selässä ja tytön kädet alkoivat hikoilla.
Kädet tiukasti sivuillaan roikkuen tyttö seisoi liikahtamatta luokan edessä ja tuijotti lattialaattojen reunamia. “Noh, annas tulla. Mikäs sinun nimesi on?”
Tyttö nosti pelokkaasti päänsä ja tunsi poskien kuumenevan. Kyllä hän etunimensä muisti, mutta lopusta ei ollut aivan varma. Hän yritti palauttaa mieleensä kotitalon ulko-ovessa lukevaa sukunimeä, äidin luettelemaa litaniaa tämän vastatessa puhelimeen, jopa isoveljensä nimeä, mutta mikään ei auttanut. Värisevällä äänellä hän kuiskasi liitupölystä harmaaseen ilmaan: En mä tiedä.
Silloin tytön äiti, joka oli pysytellyt muiden vanhempien takana tarkkailemassa tilannetta, tunkeutui esiin takki rahisten. Tytön ilme kirkastui asteen verran hänen tavoittaessaan äitinsä tutut siniset silmät.
“Äiti mikä se oli? Mä en muista.”
“Se on Caro. Sun nimes on Caro!” äiti älähti ja pudisti päätään neuvottomana.
“Jaahas, tervetuloa kouluun Kaaro” opettaja toivotti happamasti, “voit palata
paikallesi.” Ja tyttö palasi paikalleen pidätellen itkua.
sunnuntai 25. elokuuta 2013
torstai 8. elokuuta 2013
opk
(Onnistuin sittenkin saamaan lopullisesti kadonneksi luulemani työnäyteseminaarin tekstit arvioijaltani! Tässä siis oppimispäiväkirjaksi tarkoitettu tekstipätkä palautteen antamisen vaikeudesta.)
Painettuaan sähköpostin lähetysnappia hän tunsi välittömästi kirpaisun selkänikamissaan. Teksti oli pelkkää sanaoksennusta, johon oli painettu alkuperä sateenkaarenvärisin kirjaimin. Mitä muut sanoisivat? Taatusti nauraisivat, höhöttelisivät keskellä yötä silmät kiiluen tietokoneidensa ruutujen valossa. Kiroisivat ääneen joutuessaan kuluttamaan aikaansa tällaiseen roskaan.
Minä en anna sen tapahtua, hän ajatteli vielä pyöriessään aamuyöstä hikisissä lakanoissaan. Suojelen tekstejäni kuin tiikeriemo pentujaan, raatelen jokaisen joka tulee liian lähelle. Ja niin hän kasvatti kyntensä ja viilasi ne teräviksi, sujautti paidan alle onnea tuovan riipuksen suojakseen ja asteli tuomioitavaksi. Pää oli täynnä sinipunertavaa usvaa, hän ei tiedostanut kunnolla vartalonsa liikkeitä istahtaessaan muiden oppilaiden sekaan, vain sydämen yhtäjaksoinen syke tiedotti hänelle itselleen hänen olevan yhä elossa.
Kylmä hiki kiemurteli esiin kainalokuopista ja virtasi puroina pitkin käsivarsia. Nyt ne vilkuilevat minua säälivästi, nauravat päidensä sisällä että tuossa se luuseri on. Kädet puristuivat pöydän alla nyrkkiin. Hän valmistautui loikkaamaan pöydän päälle ja kärventämään suustaan syöksyvällä tulenlieskalla sen, joka ensimmäisenä avaisi kultaisen sanavarastonsa.
Aika muuttui limaiseksi tahnaksi, sekuntit venyivät silmien edessä ikuisuuksiksi ja sulautuivat kellotauluun. Paperin rapinaa. Nitojan naksutusta. Kynän kopauttelua pöytään. Joku keräsi omat paperiarkkinsa kasaan ja hakkasi niitä hetken pöytää vasten saadakseen reunat kohdilleen. Miksei se voisi vain alkaa jo? Antakaa tulla, repikää minut palasiksi!
Ja kun hetki viimein koitti, hän sulki suunsa ja korvansa, sulkeutui pienen kuplan sisään ja hymisi itsekseen. Minä pyyhin niiden arvottomat sanat pois, kiillotan paperini jälleen valkoisiksi ja liimaan ne seinälleni. En minä tarvitse niiden kommentteja, kyllä minä itse tiedän mitä olen tekemässä!
Mutta ei hän tiennyt. Tarinat jämähtivät paikoilleen, eivät enää suostuneet suihkuta sormia pitkin näppäimistölle, vaan jäivät kuiskimaan niin kauas sisuksiin, ettei sanoja erottanut kunnolla. Hän tuskastui, kieltäytyi uskomasta, pettyi ja lopulta myöntyi.
Hän kaivoi muilta saamansa kommentit roskakorista, suoristi paperit ja luki viimein oikeasti, mitä muut halusivat hänelle ehdottaa. Sanat olivat ensin takussa, hän ei tahtonut saada niistä selvää, niin korkeaksi hän oli omat suojamuurinsa rakentanut. Sitten ne hiljalleen kampautuivat auki, pudottivat lettinauhansa hänen tarrattavaksi, je heilauttivat takaisin sanojen valtakuntaan.
Ja jälleen tarina roiskui tietokoneen näytölle kuin huolettoman maalarin sudista. Mielipuolisesti nauraen hän tuijotti kasvavaa sanakäärmettä ja tunsi jotakin. Oliko se nöyryyttä?
Sitten eteen tuli kuoppa. Syvä ja musta kuin keskitalven yöt. Oli hänen vuoronsa antaa palautetta muille. Lukea toisten tarinat ja runot ja päättää mitä mieltä niistä oli. En minä osaa, en taatusti osaa, ihan varmana en osaa! Käsivarsiin kavoi punaista ihottumaa, joka levisi läikkinä yhä laajemmalle alueelle. Mennäkkö kuopan yli vaiko ali, hän pohti raivoisasti pääsemättä lopputulokseen.
Palautteen antamisesta tuli ylitsepääsemätön kuilu. Joka kerta kun hän avasi suunsa, hän tunsi putoavansa yhä syvemmälle kuilun uumeniin ja unohti sanat. Muminaa, yskimistä, punastelua. Pöydän alle piiloon vajoamista.
Kyllä hän välillä onnistuikin, hymyili pystyessään sanomaan jotakin tarinoista, mutta suurimman osan ajasta hän vain istui turtana ja ihmetteli miten muut pystyivät keskustelemaan. Hän ponnisteli tunteakseen edes pienen hetken jotakin tekstien herättämää, mutta tunteet oli lukittu juuri sen oven taakse, johon hänellä itsellään ei avainta ollut. Usein tuntien jälkeen iski suuttumus, miksen minä osaa vaikka kuinka yritän? Sanat pyörivät huulilla, mutta eivät löytäneet ulospääsyä. Sisällä ne polttelivat silti enemmän kuin häpeästä punaiset posket.
Murhanhimoisesti omaa peilikuvaansa tuijottaen hän antoi sarjatulen ravistaa kehoaan. Avokämmenen osuessa poskea vasten kuului kumea maiskahdus, yhä uudelleen ja uudelleen. Lannistuneena omasta tahdonvoimastaan hän päätti oppia. Hakata matalaksi kaikki suojamuurinsa, luovuttaa aseet ja antautua. Askeleet olivat enenmmänkin varpaanheilautuksia, kuin askeleita, mutta suunta oli silti eteenpäin. Jonakin päivänä hän pystyisi antamaan kunnolla palautetta.
Painettuaan sähköpostin lähetysnappia hän tunsi välittömästi kirpaisun selkänikamissaan. Teksti oli pelkkää sanaoksennusta, johon oli painettu alkuperä sateenkaarenvärisin kirjaimin. Mitä muut sanoisivat? Taatusti nauraisivat, höhöttelisivät keskellä yötä silmät kiiluen tietokoneidensa ruutujen valossa. Kiroisivat ääneen joutuessaan kuluttamaan aikaansa tällaiseen roskaan.
Minä en anna sen tapahtua, hän ajatteli vielä pyöriessään aamuyöstä hikisissä lakanoissaan. Suojelen tekstejäni kuin tiikeriemo pentujaan, raatelen jokaisen joka tulee liian lähelle. Ja niin hän kasvatti kyntensä ja viilasi ne teräviksi, sujautti paidan alle onnea tuovan riipuksen suojakseen ja asteli tuomioitavaksi. Pää oli täynnä sinipunertavaa usvaa, hän ei tiedostanut kunnolla vartalonsa liikkeitä istahtaessaan muiden oppilaiden sekaan, vain sydämen yhtäjaksoinen syke tiedotti hänelle itselleen hänen olevan yhä elossa.
Kylmä hiki kiemurteli esiin kainalokuopista ja virtasi puroina pitkin käsivarsia. Nyt ne vilkuilevat minua säälivästi, nauravat päidensä sisällä että tuossa se luuseri on. Kädet puristuivat pöydän alla nyrkkiin. Hän valmistautui loikkaamaan pöydän päälle ja kärventämään suustaan syöksyvällä tulenlieskalla sen, joka ensimmäisenä avaisi kultaisen sanavarastonsa.
Aika muuttui limaiseksi tahnaksi, sekuntit venyivät silmien edessä ikuisuuksiksi ja sulautuivat kellotauluun. Paperin rapinaa. Nitojan naksutusta. Kynän kopauttelua pöytään. Joku keräsi omat paperiarkkinsa kasaan ja hakkasi niitä hetken pöytää vasten saadakseen reunat kohdilleen. Miksei se voisi vain alkaa jo? Antakaa tulla, repikää minut palasiksi!
Ja kun hetki viimein koitti, hän sulki suunsa ja korvansa, sulkeutui pienen kuplan sisään ja hymisi itsekseen. Minä pyyhin niiden arvottomat sanat pois, kiillotan paperini jälleen valkoisiksi ja liimaan ne seinälleni. En minä tarvitse niiden kommentteja, kyllä minä itse tiedän mitä olen tekemässä!
Mutta ei hän tiennyt. Tarinat jämähtivät paikoilleen, eivät enää suostuneet suihkuta sormia pitkin näppäimistölle, vaan jäivät kuiskimaan niin kauas sisuksiin, ettei sanoja erottanut kunnolla. Hän tuskastui, kieltäytyi uskomasta, pettyi ja lopulta myöntyi.
Hän kaivoi muilta saamansa kommentit roskakorista, suoristi paperit ja luki viimein oikeasti, mitä muut halusivat hänelle ehdottaa. Sanat olivat ensin takussa, hän ei tahtonut saada niistä selvää, niin korkeaksi hän oli omat suojamuurinsa rakentanut. Sitten ne hiljalleen kampautuivat auki, pudottivat lettinauhansa hänen tarrattavaksi, je heilauttivat takaisin sanojen valtakuntaan.
Ja jälleen tarina roiskui tietokoneen näytölle kuin huolettoman maalarin sudista. Mielipuolisesti nauraen hän tuijotti kasvavaa sanakäärmettä ja tunsi jotakin. Oliko se nöyryyttä?
Sitten eteen tuli kuoppa. Syvä ja musta kuin keskitalven yöt. Oli hänen vuoronsa antaa palautetta muille. Lukea toisten tarinat ja runot ja päättää mitä mieltä niistä oli. En minä osaa, en taatusti osaa, ihan varmana en osaa! Käsivarsiin kavoi punaista ihottumaa, joka levisi läikkinä yhä laajemmalle alueelle. Mennäkkö kuopan yli vaiko ali, hän pohti raivoisasti pääsemättä lopputulokseen.
Palautteen antamisesta tuli ylitsepääsemätön kuilu. Joka kerta kun hän avasi suunsa, hän tunsi putoavansa yhä syvemmälle kuilun uumeniin ja unohti sanat. Muminaa, yskimistä, punastelua. Pöydän alle piiloon vajoamista.
Kyllä hän välillä onnistuikin, hymyili pystyessään sanomaan jotakin tarinoista, mutta suurimman osan ajasta hän vain istui turtana ja ihmetteli miten muut pystyivät keskustelemaan. Hän ponnisteli tunteakseen edes pienen hetken jotakin tekstien herättämää, mutta tunteet oli lukittu juuri sen oven taakse, johon hänellä itsellään ei avainta ollut. Usein tuntien jälkeen iski suuttumus, miksen minä osaa vaikka kuinka yritän? Sanat pyörivät huulilla, mutta eivät löytäneet ulospääsyä. Sisällä ne polttelivat silti enemmän kuin häpeästä punaiset posket.
Murhanhimoisesti omaa peilikuvaansa tuijottaen hän antoi sarjatulen ravistaa kehoaan. Avokämmenen osuessa poskea vasten kuului kumea maiskahdus, yhä uudelleen ja uudelleen. Lannistuneena omasta tahdonvoimastaan hän päätti oppia. Hakata matalaksi kaikki suojamuurinsa, luovuttaa aseet ja antautua. Askeleet olivat enenmmänkin varpaanheilautuksia, kuin askeleita, mutta suunta oli silti eteenpäin. Jonakin päivänä hän pystyisi antamaan kunnolla palautetta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)