Entä jos elämä onkin tässä ja nyt?

Tahdon kirjoittaa jotakin hyvää ja kaunista. Sellaista, mikä saa muut ihmiset hymyilemään. Ajattelemaan, että elämässä on sittenkin järkeä. Kaunista ja hyvää. Sellaista sen pitäisi olla. Sellaista kaiken pitäisi olla. Kuin satuja, joita luetaan lapsille. Ilman ahdistusta ja pelkoa. Pelkkää auringon valossa leijailevien perhosten siipien värinää ja kukkakedon tuoksua. Sellaista sen pitäisi olla. Yksisarvisia ja saippuakuplia. Mansikoita ja vaahtokarkkeja. Vaaleanpunaista hötöä. 

Roskaa, jota kukaan oikeasti itseään kunnioittava, vähääkään kriittinen ihminen ei pystyisi lukemaan tuntematta hienoista kuvotusta mahanpohjassaan. Sitten kaikki oksentaisivat kirjavia sateenkaaria ja menninkäisiä. Joku huutaisi: "Ei jumalauta mitä paskaa! Kuka nyt tällaista haluaisi lukea, saati sitten kirjoittaa?"

Makeaa mahan täydeltä. Niin että kuvottaa. Mutta silti se lohduttaisi täällä maailman kirpeissä tuulissa kieppuvia onnettomia ihmisiä. Antaisi jotakin mistä unelmoida ja mistä haaveilla.

Mutta haaveitahan ne vain ovat, sillä täällä on vaikea kirjoittaa mitään kaunista.