Se asunto ei ollut
kummoinen, mutta onnesta sekaisin olevan tytön silmissä se oli
juuri täydellinen. Mielessään hän suunnitteli miltä kaikki
näyttäisi valmiina. Millaiset suihkuverhot kylpyhuoneeseen
hankittaisiin, minkä värisiksi seinät maalattaisiin. Miten kesän
tultua hän täyttäisi parvekkeen värikkäillä kukkasilla ja
niiden tuoksu leijailisi koko asunnon läpi.
Aikaisempi omistaja
oli ennen kuolemaansa ollut pitkään hoidettavana vanhainkodissa,
joten itse huoneistossa ei oltu asuttu moneen kuukauteen. Asunnossa
vallitsikin aikamoinen kaaos. Huonekalut lojuivat mikä minnekin
levitettyinä, paikoilleen unohdettuina. Sohvan ja olohuoneen pöydän
päällä makasi pinttynyt pölykerros. Ilma oli tunkkainen ja
tukahduttavan kuuma, lämmin ilma kai nousi muista talon asunnoista
ylimpään kerrokseen ja pesiytyi nuorenparin tulevaan kotiin.
Heidän tulevaan
kotiinsa. Tyttö oli jo jonkin aikaa maistellut sanoja
kielenpäällään, katsellut vuokrailmoituksia netistä kunnes tämän
poikaystävä oli valittanut intoilun aiheuttavan hänelle
päänsärkyä. Mutta oma asunto, sen tyttö oli päättänyt
hankkivansa. Tyttö tuskin jaksoi kuunnella asunnon esittelyä.
Unelmissaan hän piirteli jo kultareunuksisia kuvia tarjottimella
sänkyyn kannetuista aamukahveista ja sylikkäin vietetyistä
sunnuntaipäivistä. Tyttö puristi poikaystävänsä käsivartta
innoissaan ja tunsi poksahtavansa onnesta.
Sitten alkoi
pesänrakennuskausi. Tyttö vietti luvattoman määrän aikaa
selailemalla eri huonekalufirmojen nettisivuja ja suunnitellen
tulevaa sisustusta. Vaikka muuttopäivää ei vielä oltu lyöty
lukkoon, alkoi tytön huone uhkaavasti täyttyä pullottavista
Ikea-kasseista ja banaanilaatikoista. Jokainen pieni yksityiskohta
piti hänestä miettiä tarkkaan, että uusi koti olisi täydellinen.
Hiljalleen muutto
alkoi olla ajankohtainen. Poikaystävän äiti ja mummo kävivät
siivoamassa asunnon ja hankkiutuivat samalla eroon kaikesta
ylimääräisestä tavarasta. Sohvan ja nojatuolin nuoret saivat
pitää, samoin joitakin muuten tarpeettomia astioita. Odotus oli
piinaava. Tyttö kärkkyi oven takana kieli pitkäni hetkeä, jolloin
tavaroita saisi kantaa asuntoon. Ja kun lähtölaukaus viimein
ammuttiin, ei poikaystävä halunnutkaan herätä, rötkötti vain
sängyssä silmät suljettuina.
Tässä vaiheessa
järkevien ihmisten kuuluisi juosta paikalle ja huutaa: ”Seis! Etkö
sä näe ettei se halua muuttaa? Älkää herranjesta tehkö sitä,
ei siitä mitään hyvää seuraa.” Mutta sinä päivänä järkeviä
ihmisiä ei ollut. Oli vain tyhjiä toiveikkuudesta sameita katseita,
jotka naiivisti uskoivat kaiken muuttuvan paremmaksi.
